Aatteet puntariin

Olipa kyse uskonnosta, politiikasta, ihmisoikeuksien puolustamisesta tai espanjalaisten löytökoirien pelastamisesta, aatteet antavat merkityksiä ja viitekehyksen elämälle. Vakaumus määrittää näkökulmaa ja täyttää parhaimmillaan pään ja kalenterin lisäksi myös sydämen. Kunnes tapahtuu jotakin ja menneisyys paketoidaan tiukasti ullakon pimeimpään nurkkaan ja ideologiat vaihdetaan uusiin. Intomielisistä saarnaajista tulee sateenkaarenkirjavia humanisteja, jyrkän mustavalkoisista fundamentalisteista välinpitämättömänharmaita kyynikoita.

Osa on heittänyt kasvuvuosien uskomukset kiivaasti romukoppaan. He ovat karistelleet jaloistaan viimeisetkin aatetomun hiukkaset ja sosiaalisista piireistään entisen elämän edustajat. Pilkalliset sanat ovat lennelleet puolten vaihtuessa, eikä verbaalipuukotuksilta ole vältytty. Menneisyys on polttomerkitty suureksi harhaksi, eivätkä takkinsa kääntäneet ole peitelleet kokemustaan petetyksi tulemisesta. Oven jysähtäessä kiinni viimeisen kerran kunnioitus on ropsahtanut rappausten mukana jalkakäytävälle.

Toiset ovat päätyneet uusille poluilleen pitkien pohdintojen kautta. He ovat edenneet maltillisin askelin ja rauhanomaisesti, valmistautuneet perustelemaan ratkaisujaan analyyttisesti itselleen ja muille. Siinä missä ensimmäisille menneisyys on punainen, poisheitettävä vaate, nämä viikkaavat menneisyytensä muistojen laatikkoon osana omaa tarinaansa. Laatikkoa voivat jopa joskus nostalgisoiden avata. Silittelevät entisiä aatteitaan ja ihastelevat, että tämä se oli silloin hienoa ja kylläpä vaan oli tämäkin muotia. Paikoin hymähtelevät ja irvistelevät, mutta kohtaavat kuitenkin historiansa lempeästi ja pystyvät ottamaan vastaan muistoihin liittyvän lämpimän tunteen ailahduksen.

Nuoruuden pitelemättömän innon vaihtuessa elämänkokemuksesta versovaan ymmärrykseen, useimmat päätyvät puntaroimaan perusoletuksiaan ja uskomuksiaan. Olipa taustalla vahvasti väritetyt kasvuvuodet missä tahansa vakaumuksellisessa joukossa, yhteisöön kuulumisen perusteita on tervettä, jopa välttämätöntä, arvioida. Prosessi voi olla kipeä ja omien sekä yhteisön epätäydellisyyksien kohtaaminen vaikeaa, mutta se antaa tilaisuuden sitoutua syvemmin, tai irtautua harkitusti. Olipa asioista prosessin jälkeen mitä tahansa mieltä, asioita ajatelleena voi seistä omin jaloin mielipiteidensä takana ja tarvittaessa puolustaa näkemyksiään, tarvitsematta piiloutua traditioiden tai tottumusten taakse.

Jotkut ajautuvat etäälle kotipesistään, vaikka eivät koskaan aikoneet lähteä. Elämä tapahtuu ja valinnat ovat niin pieniä, ettei niihin arjessa kiinnitä huomiota. Polku etenee risteys kerrallaan, kunnes kulkija yhtäkkiä havahtuu ja huomaa olevansa hyvin kaukana lähtöpisteestä. Sinne seudulle ei pitänyt koskaan päätyä, ei hän tätä suuntaa ollut tietoisesti valinnut.

Kiivaasti takkinsa kääntänyt voi aina tarvittaessa kääntää takkinsa uudelleen. Hän saattaa olla aatteen äärelle palatessaan yhtä innostunut ja vakuuttunut sen totuudesta, kuin oli varma sen totaalisesta harhaanjohtavuudesta hetkeä aiemmin. Maltillinen mielipiteen kypsyttelijä puolestaan voi herätä uusiin prosesseihin ja todeta entisten ajatusten sittenkin elävän. Hän aukaisee menneisyyden laatikon, kopauttaa pölyt aatteistaan, ehkä ajanmukaistaa niitä hieman, ja on jälleen valmis ja vakaumuksellinen.

Matka takaisin voikin olla vaikein juuri heille, jotka eivät tajunneet koskaan lähteneensä. On vaikea lähteä paluumatkalle, kun menomatkasta ei ole selkeää mielikuvaa. Hiljalleen harhautunut ei ehkä tiedä, mitkä risteykset toivat tänne. Epäselvää voi olla sekin, pitääkö palata lähtöpisteeseen vai oliko matkalla ehkä joku parempi pysähdyspaikka. Huomio siirtyy helposti myös muihin, koska mistäpä sen tietää, mitä hekin tästä ajattelevat. Luulevat vielä, että tulin tänne tarkoituksella, eivätkä päästä takaisin. Pahimmillaan säälivät ja pitävät huonompana, kun noin vain eksyin polulta ja hukkasin aatteeni.

Joskus kauas eksyneen on syytä klikata karttasovellus auki ja alkaa miettiä suuntaa takaisin kohti tuttuja perusoletuksia. Toisinaan lähtijä päätyy uusiin, parempiin maisemiin. Näkymät voivat olla avarampia, ja ainakin ne ovat erilaisia ja uutuuttaan kiinnostavia. Kummassakin tapauksessa yhteisöstä soisi löytyvän kypsyyttä kohtaamiseen. Ovien ja sydänten avaaminen voi kirpaista tai palkita, olipa vastassa intomieli, pohtija tai harhailija. Yhteiset aatteet taakseen jättäneen kohtaaminen voi olla vaikeaa, olipa kyse puolueesta, seurakunnasta, potilasyhdistyksestä tai paikallisesta gerbiilikerhosta. Siinä olisi kuitenkin kummallekin osapuolelle mahdollisuus oppia ja kasvaa. Ehkä sitten ovikin kolahtelisi harvemmin poislähdön huutomerkkinä.

 

JK. Jos olet se, joka lähti, löi oven kiinni ja päätti unohtaa kaiken  uskaltaisitko antaa yhteisölle vielä uuden mahdollisuuden? Vuodet ovat kypsyttäneet ja muuttaneet sinua, vaan tuskin on aika ollut sen hellempi muillekaan. Ihmisten kasvaessa myös yhteisöt kehittyvät. Oven takana voikin nyt olla odottamassa ihan toisenlainen joukko kuin taakse jättämäsi. Ehkä jopa sellainen, mitä silloin lähdit etsimään?

Ihan introverttina

Ihan vain introverttina tässä mietin, että kyllä pitäisi ihmisten ymmärtää, ettei jaksa toisten juttuja loputtomasti. Mielellään juo kahvit ja erityisen hyvien tovereiden kanssa istuu vielä sen jälkeen sohvalle tarinoimaan. Mutta rajansa on istumisella ja sen rajan läheisyys on kääntäen verrannollinen läsnäolevien ihmisten määrään. Jos lähteekin ilta liikkeelle tasapainossa, loppua kohden ekstrovertit ovat osmoottisesti imeneet energian introverteistä. Jos kotimatka starttaa yhtä aikaa, katu täyttyy täynnä riemua ja elämää olevista ekstroverteista, ja kadun pimeitä reunoja hiipivistä riutuneista introverteista.

Kyllä pitäisi tajuta sekin, ettei sovi plaseerata introverttia juhlissa yksin vieraiden ihmisten pöytään. Pelkästään juhliin lähteminen, sankareiden kättely ja muotomenoihin kuuluvien mitään sanomattomien, mutta ehdottomasti hyvää tarkoittavien, tervehdysten tuottaminen kuluttavat kokonaisen viikon sosiaaliset energiat. Onkin kovin todennäköistä, että introvertista jää pöytäseurueelle hiukan umpimielinen, ellei jopa vajaamielinen kuva.

Omimmillaan introvertti on juhlien tylsällä osuudella, nimittäin puheiden ja seuraleikkien aikana. Silloin kun saa ihan vain passiivina istua paikoillaan. Kukaan ei myöskään kiinnitä huomiota, kuunteliko ihan oikeasti Uolevi-sedän tarinan kylän ensimmäisestä traktorista tai jaksoiko nauraa neljännensadannenkolmannen kuulemansa Tuttu juttu -leikin vastauksille. Riittää, ettei nuku näkyvästi ja yhtyy pari kertaa muun yleisön hörähdyksiin pienellä naurahduksella.

Tarkkaavaisuuden ei kuitenkaan pidä antaa herpaantua, sillä aina on mahdollisuus joutua osaksi leikkejä. Kyllä pitäisi juhlien järjestäjien muistaa, ettei ole kenenkään etu valita introverttia mukaan seuraleikkeihin. Kuluu ne loputkin sosiaaliset energiat siinä ja tulee paha mieli kaikille. Sopii unohtaa tasapuolisuus ja antaa ekstroverttien leikkiä ja laulella rauhassa. Saavat samalla ladattua itseään siinä erikoislaatuisessa fissio-fuusio-reaktiossa, jolla voisi ratkaista maailmanlaajuisen energiakriisin. Joukko tyhjäakkuisia ekstrovertteja kokoontuu yhteen, ja jatkaa hetken päästä matkaa akut täyteen ladattuina. Kun siis ekstrovertit synnyttävät energian keskenään, sen sijaan että imisivät sitä introverteilta, juhlien energiatase säilyy positiivisena.

Keskivertoekstroverttien on vaikea tajuta, miksei introvertti innostu ja lähde kaikkeen mukaan. Jos introvertti jaksaa avata suunsa, hän kysyy, että miksi pitäisi. Ekstrovertti on kuin sähäkällä turbolla varustettu bensakone, joka tankin tyhjentyessä suuntaa äkkiä muiden joukkoon lähimmälle aakkosasemalle vauhtia hakemaan. Pelkästä muiden mersujen läsnäolosta voimaantuneena lähtee sitten taas renkaat vinkuen etsimään seuraavaa kohdetta ja lisää vingutusseuraa.

Introvertti taasen on enemmänkin kuin hybridi. Tarpeen tullen kyllä kiihtyy ja liikkuu ketterästi. Äärimmäisessä pakossa vinkaisuttaa rengastakin joskus, joskin mielellään sillä tavalla hillitysti. Omimmillaan on kuitenkin ekologisesti sähköllä edetessään,  turhia hötkyilemättä ja isompaa ääntä pitämättä. Latautuukin parhaiten jarrutellessaan, tai kun saa hissutella omaan tahtiin vaihde vapaalla.

Ekstrovertin kaahatessa moottoritiellä rampista eteen sataakahtakymppiä, introvertilla on aina varaa jarruttaa välttääkseen liian läheistä kontaktia. Samalla tulee taas akkuakin ladattua hiukan. Sosiaalisuudelle on näet määrämitta joka päivälle ja viikolle. Kun se täyttyy, se täyttyy. Ennakoiva ajo on tarpeen, jotta mittarit eivät mene punaiselle väärään aikaan.

Siinä missä ekstrovertti turhautuu introverttiin ja pitää hiljaisempaa kanssaeläjää töykeänä ja hieman yksinkertaisena myötäilijänä, introvertti sortuu tulkitsemaan ekstrovertin itsekeskeiseksi vouhottajaksi, jolla on ihan liikaa intoa omien näkemystensä esittelyyn. Sosiaaliset odotukset ovat ekstrovertin puolella ja introvertti kokee olevansa uhanalainen laji, jota kukaan ei suojele.

Kyllä pitäisi antaa tila päiväkodeissa, kouluissa, kodeissa ja työpaikoilla majailevalle suurelle hiljaisten ajattelijoiden joukolle. Jokaista introvertille osoitettua reipastumiskäskyä vastaan tulisi antaa puolitoista hiljenemiskäskyä ekstroverteille, jotta saavutettaisiin jonkinlainen tasapaino ja yhteisymmärrys voisi lisääntyä. Ei sitten ehkä menisi kenkiin kiviäkään niin paljon. Tiedä vaikka saataisiin maailmaan rauha ja riittävästi ruokaa joka vertille.

Kyllä olisi ihan kokeilemisen arvoista, vaan mitäpä tuosta laajemmin huutelemaan. Ihan vain introverttina tässä mietin.

blog-introvertti

Sovinto

Kyllä Jumala antaa anteeksi,
mutta ihmisten kanssa on niin ja näin.

Punainen ja valkoinen merkitsevät meidän sukupolvellemme niin, eivät juuri mitään. Kaksi viatonta väriä, jotka kautta maailman liittyvät merkityksellisiin hetkiin. Valkoinen nähdään puhtaana ja tavoiteltavana, on sitten kyse konfirmaatioalbasta tai morsiuspuvusta, ensilumesta tai skandinaavisesta sisustuksesta. Joulua ja ystävänpäivää värittävä punainen tuo lämpöä ja herättää tunteita. Siinä missä valkoinen sävyineen on kaikkien omaisuutta ja vapaa yhteiskunnallisista aatteista, punaiseen liittyy vahva poliittinen lataus, ja useiden ylikansallisten tuotemerkkien tunnistettavuus. Mikä ironia.

Toisin oli sata vuotta sitten. Silloin punainen ja valkoinen piirsivät maahamme jakolinjan, jonka vartioimisesta maksettiin molemmin puolin liian kova hinta. Vuoden 1918 tapahtumia on ollut vaikea käsitellä. Taakka on ollut niin raskas, että yksinomaan sisällissodan käsitteen omaksuminen ja hyväksyminen on ottanut aikansa. Etenkin rajuimpien yhteenottojen alueilla haava on ollut syvä ja avoin näihin päiviin saakka.

Omasta arjesta katsoen on vaikea ymmärtää, mitä silloin tapahtui. Miltä on mahtanut tuntua, kun ystävät ja naapurit kääntyvät toisiaan vastaan, tai kuinka paljon on pelottanut kotikaupungin muuttuessa sotatantereeksi. Ikäluokalleni ei syntynyt edes koulun historian tunneilla kunnollista käsitystä tästä aikakaudesta. Sodan rajuilta vaiheilta säästyneellä alueella kasvaneena on hämmentävää tajuta tietävänsä enemmän vaikkapa Ruandan kansanmurhasta, hutuista ja tutseista, kuin omaa kotimaata niinkin lähihistoriassa ravisuttaneesta vaiheesta.

Joissain kodeissa, kylissä ja kaupungeissa puna-valkoinen todellisuus on vaaninut arjen varjoissa kaikki nämä vuosikymmenet. Kipeät muistot ovat kulkeneet sukupolvien mukana ja seuraukset ovat näkyneet työpaikoilla, naapurustoissa ja suvuissa. Tiukan paikan tullen vanha jakolinja on noussut erottavaksi harjanteeksi ruokapöytiin, kahvihuoneisiin ja kyläparlamentteihin. Tilanteiden kärjistyessä kaikkein lähimmätkin on jaettu niihin ja meihin.

Kiitollisena olen seurannut, miten satavuotista hiljaisuutta on alettu viimein rikkoa. Aiempaa tarkempi ja rehellisempi historiankirjoitus on sanoittanut yhteistä kokemusta paikoin uusiksi. Väkivallan kierrettä kuvaa hyvin muun muassa Ylen Ajankohtaistoimituksen tuore dokumentti Julma maa. Teemalle on annettu muotoa myös lukuisilla laadukkailla kulttuurituotannoilla. Vanhan kotikaupunkini vaiheita avasi konkreettisella tavalla Tampereen Teatterin 1918 Teatteri taistelussa. Näytöksen loputtua taistelun jäljet näkyivät käytävillä, ja teatteritalosta ulos astuessa katse hakeutui Keskustoria ympäröivien talojen ikkunoihin kuin odottaen näkevänsä kiväärinpiippuja.

Ei mennyttä voi muuttaa,
ei eilispäivää takaisin saa.
Vaikka päiväkirjan polttaa,
ei heivauta se historiaa.
Siis sidotaan nää haavat
ja tehdään jotain rakentavaa.
Kai joskus me voidaan,
jos Jumalakin unohtaa.

Ehkä aika on viimein kypsä asioiden käsittelylle. Avoin jakaminen mahdollistaa tapahtuneen läpikäymisen, hyväksymisen ja anteeksiantamisen. Kansa tarvitsee toipuakseen sovintoa. Menneestä on syytä myös oppia. Totesin taannoin viisauden olevan siinä, että muistaisimme, ettemme toistaisi. Kansalaissodan todellisuutta ei saa unohtaa, mutta haavojen voisi jo antaa parantua.

Toivon, ettemme enää koskaan ajaudu niin syvälle hyökkäys- ja puolustusasemiin, etteivät demokratian periaatteet ja menetelmät riitä asioiden ratkaisemiseen. Hiertääpä kengässä kivenä kasvavat luokkaerot tai mielipiteitä jakavat poliittiset ratkaisut, kopistellaan tossut tyhjiksi ja koitetaan elää toistemme kanssa. Suojellaan sivistystä, kunnioitetaan kanssakulkijoitamme ja eletään sovinnossa seuraavatkin sata vuotta, vaikka olisimme eri mieltä asioista. On vaikea keksiä mitään sellaista oman kansan sisäistä jakolinjaa, jonka vuoksi kotimaan turvallisuus kannattaisi uhrata.

 


Sitaatit Lasse Heikkilän ja Pekka Simojoen Sovinto-musikaalista, jonka yksi mieleenpainuva hetki oli nähdä eräs eteläpohjalainen ekonomi laulamassa raivokkaasti nyrkki pystyssä työläisten kapinalauluja. Mikä tilannekuva siitä, miten siltoja rakennetaan paremman tulevaisuuden puolesta.

Laittakaa muistiin myös Elias Simojokea esittänyt Jussi Lukács, jolle voisin hyvinkin ennakoida menestyksekästä tulevaisuutta teatterilavoilla.

Pakko kirjoittaa

Miks et oo kirjoittanut?

Olis kiva, jos kirjoittaisit.

Ei se sunkaan blogi sit pitkäikäinen ollut.

Mä ainakin seuraan vaan sellaisia blogeja, jotka päivittyy säännöllisesti.

Olisi kiva kirjoittaa, mutta kun kaikki on jo sanottu. Joku jossain jo nokkelasti kietoi kirjaimet sanoiksi ja kääri sanoista virkkeitä, joiden rinnalla omat mieleenpulpahdukset tuntuvat kovin tarpeettomilta. Hajanaiset ajatuksen alut haihtuvat syystuuliin ennen kuin ehtivät muodostua ihan oikeiksi ajatuksiksi. Harvakseltaan mieleen tullut valmis virke unohtuu arjen kiireiden alle, ja ne ainoat mielessä pysyneet sanat kaikuvat tyhjinä.

Toki kirjoitan. Näpeistäni lähtee päivittäin kymmeniä viestejä sähköpostiin ja pikaviestimiin. Naputtelen joka viikko liudan päätöksiä, ohjausviestejä ja palautteita. Tuotan monta kertaa viikossa markkinointitekstejä nopealla aikataululla. Joskus väliin mahtuu ajatuksella mietitty kortti ystävälle tai muutama sana muistiin itselle. Puhumattakaan siitä lakkaamattomasta tekstintuottamisen pakosta, joka tutkimustyön myötä astui elämääni.

Tämä pakollinen arkikirjoittaminen ei kuitenkaan useimmiten tuota erityistä iloa. Harvemmin jään miettimään sanavalintoja tai hiomaan ilmaisua. En myöskään arjessa koe lainkaan ongelmalliseksi kopioida toistuvasti omia lauseitani, jos ne ovat tarkoituksenmukaisia, täsmällisiä ja palvelevat tarkoitustaan tehokkaasti.

On toisenlaistakin kirjoittamisen pakkoa. Sellaista, joka kesällä inspiroitui yllättävästä kysymyksestä. Nopeiden vaiheiden myötä kynästä irtosi tekstiä taitavalle säveltäjäystävälleni materiaaliksi (esimerkiksi tämä ja tämä). Prosessi on ollut kiinnostava, enkä malta odottaa, että laulut joskus päätyvät muidenkin kuultavaksi.

Sanoituksia luultavasti tulee mietittyä jatkossakin. Tosin nyt oma musiikin kuuntelu on siirtynyt entistä enemmän lyriikoiden analysointiin. Siellä odottaa sama kevyt tuska; kaikki on jo sanottu, kaikki tehokeinot käytetty, kaikki nokkelat ideat keksitty. Biisikansioon kerääntyy irrallisia riimejä ja yksinään kelluvia lauseita, jotka eivät löydä itselleen seuraa.

Vaikka kiire hillitsee kirjoitusvalmiutta ja kaikki tuntuu sanotulta, sanoille on välillä aurattava tilaa. Ne antavat muodon kaikelle silloinkin, kun maailma myllertää ja huominen hämärtyy. Virkkeet auttavat hahmottamaan kokonaisuuksia, havaitsemaan syy-seuraussuhteita ja tunnistamaan vaikuttimia. Kirjoittaessa tulee puhumista harkitummin jäsenneltyä, mitä oikeastaan onkaan mieltä yhtään mistään.

Aion siis yhä kirjoittaa, mutta edessä on luultavasti monia hetkiä, jolloin muu elämä ja pakkokirjoittaminen vie tilaa kirjoittamisen pakolta. Silloin saatan kaivata inspiraation tueksi ideoita ja kysymyksiä. Jos haluat kantaa kortesi kekoon, kommentoi tämän tekstin alle tai tililläni somessa aihetoiveita. Palautetta voi lähettää myös viestinä. Kerro mitä olet miettinyt, tai mitä haluaisit minun miettivän. Mistä haluaisit kuulla, tai mistä on jo kuultu ihan riittävästi. Kaikenlainen palaute on tervetullutta. Palautteen puuttuminen kun saa usein miettimään, josko sittenkin kannattaisi palata kirjoittamaan pöytälaatikkoon.

blog-einukkuvaa2

Soispa kerran vielä

Hiekka rahisee
kenkien alla
kun yksin kulkee
taivasalla
mies tuntematon
matkalle kadonnut

Sade ropisee
ikkunan pieliin
kun jälleen vaipuu
mustiin mieliin
nainen tuntematon
huoliinsa hukkunut

Ei kaiu siellä
ääni enkelten
ei enää soi laulu pyhien
Kuuluu vain kumu menneiden
synkkien vuosien

Varjo vilahtaa
ikkunan takaa
ja hetken aikaa
hiljaa makaa
lapsi tuntematon
arkeensa eksynyt

Metsän laidalla
joutsenet huutaa
ja ilman ääntä
aukoo suutaan
vanhus tuntematon
muistoihin pudonnut

Ei kaiu siellä
ääni enkelten
ei enää soi laulu pyhien
Kuuluu vain kumu menneiden
synkkien vuosien

Kunpa kaikuis siellä
ääni enkelten
soispa kerran vielä laulu pyhien
Loistais valo nurkkaan pimeään
toivoa antaen

Kunpa kaikuis siellä
ääni enkelten
soispa kerran vielä laulu pyhien
Loistais valo nurkkaan pimeään
toivoa antaen
pelot poistaen

Kotiovi

He tulivat tänne sieltä, missä asiat eivät ole näin hyvin. Sulkivat kotiovensa ja lähtivät, koska ei ollut vaihtoehtoja. Ei ollut aikaa katsella taaksepäin. Kaikilla oli yksi, yhteinen suunta: pois.

Yhdellä tosin ei ollut enää kotiovea, minkä sulkisi takanaan. Toisella tutkintopaperit jäivät hakematta yliopistosta, joka katosi yhden yön aikana. Kolmas ei ole vieläkään kuullut läheisistään.

Tänne he tulivat yksin ja vailla tietoa tulevasta. Tähän kylmään maahan he kuitenkin päättivät tottua. Vaikka tämän maan ihmiset ovat vähän jähmeitä ja ruoka mautonta, täällä odotti turva ja tulevaisuus. Täältä löytyi kotiovi, jonka voi avata ja sulkea rauhallisin mielin.

He päättivät hyödyntää saamansa mahdollisuuden. Kovalla työllä kummallinen kieli alkaa taipua muotoihinsa. Kielitaidon myötä haave suomalaisesta korkeakoulututkinnosta muuttuu toteutuvaksi suunnitelmaksi. He kieltäytyvät mahdollisuudesta jatkaa opintoja englanniksi päästäkseen helpommalla. He haluavat oppia suomen niin, että saavat täältä oikeasti töitä. Että voivat elää ja kasvattaa lapsensa täällä. Turvassa.

”Suomalainen lukee tätä ehkä kaksi tuntia. Minä luen neljä tai kuusi, tai enemmän. Ei haittaa. Me teemme töitä. Paljon töitä.”

Tässä on jotain sitä samaa vimmaa ja syvää päättäväisyyttä, jolla Suomea rakennettiin sotien jälkeen. Uurastamista hiertymiä ja hikeä pelkäämättä, jotta toivottomuuden, surun ja epävarmuuden jälkeen löytyisi taas vakaa arki. Että lapset saisivat alun, jota menneisyys ei paina alas. Että perheellä olisi yhteinen kotiovi, josta lähteä töihin ja kouluun.

Kotiovi, jonka kummallakaan puolella ei tarvitse pelätä.


Osallistun korkeakoulutettujen pakolaisten tukemiseen heidän opintopoluillaan – ja opin joka kohtaamisessa.

Luulin

Luulin, että arki on helppoo,
saan valita ja mennä
Luulin, sääntöjä ei laadita,
kuuliaisuutta ei vaadita

Luulin, että päätän vain suunnan,
saavutan tavoitteet,
teen kaikki maalit
Luulin, elämäni sanoitan,
tarinani käsikirjoitan

Niin minä luulin

Luulin, etten tarvitse ketään,
etten kaipaa mitään,
en usko mihinkään
Luulin, että satua kaikki,
turhia taruja, hupia hullujen
Minä luulin,
vain heikot huutavat apuun
jotain itseään suurempaa

Luulin, että kaikki on tässä,
käsissä ohjakset, ja valta
Luulin, itsekseni selviän,
töitä tehden perheen elätän

Luulin, että annat mun olla
elämäni kuningas ja herra
Luulin, haaveistani tulis totta
Toiveeni jäi huomiotta

Luulin, etten tarvitse ketään,
etten kaipaa mitään,
en usko mihinkään
Luulin, että satua kaikki,
turhia taruja, hupia hullujen
Minä luulin,
vain heikot huutavat apuun
jotain itseään suurempaa

Luulin, oon koskematon
Marssin läpi kivien,
hypin yli ojien,
oon kuolematon

Niin minä luulin