Istuin pystyselkäisessä penkissä ja yritin vaivihkaa pyyhkiä silmälasien alta poskelle karkaavia kyyneliä. Koitin suunnata huomioni vieressä käytyyn, tilanteeseen nähden varsin kepeään keskusteluun. Silmäilin käsiohjelmaa, kunnes osasin ulkoa sen vähäiset rivit. Tuijotin korkealla olevaa kattoa ja laskin seinälautoja. Hetkittäin katseeni hakeutui etupenkissä istuviin. Nenäliinalle oli jälleen tarvetta.

Keski-ikä toi tullessaan kolotukset, kivut ja kuoleman. Realismi muuttuu välillä absurdeiksi hetkiksi – nyt todellakin ollaan jo tässä. Kaverit perustivat dosettikerhon ja tapaamiset alkavat terveystilanteen päivityksellä. Pitkäksi venyneet iltayöt kostautuvat seuraavan päivän sumuna toisin kuin ennen, ja kiisselin keitolle on tarvetta paljon aiempaa useammin.

En tiedä, kumpaa itkin enemmän. Eturivissä istuvien surua ja menetystä, vai sitä tulevaisuuden hetkeä, jolloin itse istun siellä ja nousen ensimmäisten joukossa jättämään tervehdykseni. Elämän rajallisuus oli liian läsnä. Arki ei jatku tällaisena loputtomiin.

Elämän isot haasteet ovat yhtäkkiä omassa lähipiirissäni. Kaikki se, mistä ennen kuulin vanhempieni kertomana, tapahtuukin nyt omille ystäville, kavereille ja tutuntutuille. Erot, uusioperheet, hankalat eksät. Lasten sairastelut, koulukiusaamiset, riippuvuudet. Sisäilmaongelmat, sydäntaudit, syövät. Työttömyys, taloudelliset vaikeudet – ja ne vaikeimmat: läheisten kuolemat.

Ylenpalttisen tunnemyrskyn prosessointi jatkui kotimatkalla. Ajatukset vaelsivat lapsuudesta nykyhetken kautta tuntemattomaan tulevaisuuteen. Huulta purren yritin vaientaa kuohunnan. Tässä hetkessä en pystyisi avaamaan ajatuksiani muille matkalaisille ilman hallitsematonta vyöryä. Nojasin ikkunaan ja annoin sen viileyden rauhoittaa.

Tasapaino saa vuosien mittaan uusia merkityksiä. Pitkien iltojen jälkeen tarvitaan päiväunet. Pitsan ja burgerin jälkeen keho huutaa salaattia ja sosekeittoa. Raskaat kaudet vaativat vastapainokseen valoa. Merkitykselliset ja iloa tuottavat asiat nousevat vaikeuksien keskellä valaiseviksi majakoiksi. Lyhyt hyvä hetki on kuin pitkä ja rauhallinen sisäänhengitys ennen seuraavaa syvää sukellusta. Aurinkoisista kausista nauttii joka solulla, kun tietää sateen väistämättä saapuvan joskus. Olemisen vapaus ja riemu korostuvat, kun niistä heijastuvat vastoinkäymisten varjot.

Elämän rajat piirtyvät vähitellen näkyviin. Katkoviivat kaartuvat luomaan kehyksiä kaikkivoipaisuudelle ja vievät mennessään taivaanrannan tavoittelut. Huomio suuntautuu oleelliseen. Ajan rajallisuus tekee siitä arvokkaampaa.

Läheisistä tärkeämpiä. 

 

—

Kaksi vuotta sitten lähteneen muistolle. Olet yhä usein mielessämme.