Härkäinen talvi

Takana on jakso, jolloin olen vastannut kymmeniin mitä kuluu -kysymyksiin ”kiireistä, mutta hyvää ja kivaa”. Joidenkin raskassoutuisten ja täysien vuosien jälkeen meille iski kaikkien aikojen ruuhkavuosi, jossa monet aiemmin sovitut ja luvatut vastuut sekä useat yllätykset kolahtivat päälle kerralla. Ihmeesti kaikesta kuitenkin selvittiin, ja vieläpä hymyssä suin.

Oli toki aamuja, jolloin heräsimme viestitulvaan ja kiristelimme hampaita. Oli ilta- ja aamuöitä, jolloin nukahdin sohvalle kesken viimeisten sähköpostien kirjoittamisen. Oli päiviä, jolloin varttikin lisää lepoa olisi pelastanut paljon. Oli isoja päätöksiä, painavia vastuita, vaikeita kysymyksiä.

Oli myös ilo, rauha ja sisäinen lepo kaiken keskellä. Nyt oli tämän aika. Ja tämänkin. Ja noiden, ja tuon. Tästä vastoinkäymisestäkin selvitään, ja sillä on vahvat hopeiset reunat. Tuli toistuvasti kokemus oikeasta ajasta, vakaa tunne oikeista asioista ja järjestyksestä. Kutsumus kannatteli köytenä, kun ylitettävänä oli jäätikkö railoineen.

Ympärillä velloneiden suurten kysymysten keskellä ratkesi jotain myös sisäisessä maailmassa. Oli lupa valita. Uskoa hyvään ja luottaa tulevaan. Muistaa, että tämä on vaihe, jonka jälkeen voi tulla jotain levollisempaa. Tietää, etten ole tässä yksin, emme edes kaksin. Kutsuja ei kaikonnut viereltä, vaikka hyytävä tuuli puhalsi ja maisema ympärillä jäätyi tyhjäksi.

Se oli yks härkäinen talvi,
kun piti päättää, mikä on mun elämä.
Härkäinen talvi,

oonko uhri vai pyrinkö hyvään.
Joo, mä oon menettänyt palasia,

jäätyny raajoja pakkasilla,
Mut Herra antoi,

Herra otti.

Elämä on ihmeellistä, kun vaikeimpien kohtaamiensa ammatillisten kysymysten keskelle joutuessaan huomaa samalla päässeensä tutustumaan mahtaviin persooniin, joilla on ymmärrystä ja näkemystä monelta kantilta. Vaikka vuori on edelleen yhtä jättimäinen, yhteinen hakun heiluttelu auttaa kipuamaan kohti loppuratkaisua ja köysistössä eteneminen on turvallista.

Elämä on ihmeellistä, kun työläs hanke vie voimat pitkällä kestollaan ja yllättävillä kuormituspiikeillään, mutta kaiken sen saa jakaa upeiden tyyppien kanssa. Tiukka työrupeama synnyttää lämpimän tiimihengen ja korvaamattoman mustaa huumoria. Mikä voima ja viisaus onkaan siinä, kun hankalimmatkin hetket voi jakaa – siirtymät kimpaantumisesta riehakkaaseen suunsoittoon olivat nopeita ja pahimmat katkeamiset vaihtuivat helpottavaan hekotukseen.

Oli myös kiinnostavaa löytää Juhani Tikkasen levy Tässä on kaikki, jossa monet kuluneen vuoden ajatuksista olikin kirjoitettu jo auki. Suosittelen albumia lämmöllä, sen voimin aion jaksaa seuraaviakin hankkeita. Tämän tekstin ensimmäinen sitaatti on Juhanin kappaleesta, jonka nimen lainasin tekstin otsikoksi. Biisi upposi kerralla sisimpään ja jäi sykkimään kantapään alle.

Sulle, joka tällä hetkellä taaperrat syvissä vesissä tai yksin, mulla on kaksi muutakin biisivinkkiä Tikkasen Juhanilta: Konkurssi ja Rukous.

Hei, tää ei oo ensimmäinen konkurssi,
jonka sydän tekee.
Ei, se ei oo mikään häpee,

jos voimat hupenee.
Hei, tää ei oo viimeinenkään konkurssi,

jonka sydän tekee.
Siks toivon on oltava suurempi

kun sun sydämen.

Älä jää yksin. Tartu toivoon, se kantaa.

Mä uskon rukoukseen antavan voimia.
Uskon, et valmiitkin kohtalot voi vielä muuttua.
Pitäkää vaikka hulluna, voin säkkiin pukeutua.
Jos se auttaa sua rukoilen puolestas.

Sitaatit Juhani Tikkanen: Härkäinen talvi, Konkurssi ja Rukous (Spotifyssa, löytyy myös YouTubesta)

Joulukirje

Ilahdumme postilaatikosta löytyvistä joulukorteista. Jokainen niistä muistuttaa, että elämässämme on ihmisiä. Kortti kerrallaan vetää langan menneistä hetkistä tähän päivään. Vuosien saatossa niistä on muodostunut tiheä verkko kiinnityspinnaksi monille muistoille. Lyhyet viestit ja tutut allekirjoitukset pyyhkivät pölyt muistikuvien pinnoilta. Ne herättävät odotuksia seuraavasta kohtaamisesta ja kietovat ystävyyden lämpimään tunteeseen.

Tänä vuonna olemme pyöritelleet joulukortteja käsissämme erityisellä lämmöllä, nimiä ja terveisiä ääneen lukien. Meiltä nimittäin jäivät kaikki omat kortit lähettämättä. Iso joukko sukulaisia, ystäviä ja tuttavia on silti mukana jouluisissa ajatuksissamme.

Olemme miettineet erityisen kiitollisena teitä, jotka olette tänä vuonna pysähtyneet kuuntelemaan. Olette jaksaneet jakaa raskaan ja työlään vuoden hetket, joihin olemme tulleet valitus ja ärsytys edellä. Niistä hetkistä olemme jatkaneet matkaa helpottuneena ja keveämmällä mielellä.

Kiitos teille, jotka olette saaneet aikatauluunne mahtumaan lyhyelläkin varoitusajalla tärkeitä kahvihetkiä ja lounastaukoja. Pieni pysähtyminen seurassanne on ollut kirkas valo arjessa.

Mielessä olette myös te uudet tutut, joita tämä vuosi on tuonut tullessaan. On ollut kiva kohdata ihmisiä, joiden kanssa tavataan vielä toivottavasti monta kertaa. Jotkut teistä hyppäsivät heti pitkän loikan suoraan ystävyyteen asti – se on aina yhtä ihmeellistä.

Tätä vuotta ovat rytmittäneet monenlaiset projektit, osa hyvin yllättäen eteen tulleina. Kiitos jokaiselle teistä, joiden kanssa palaverit ovat olleet ilo. Olemme nauttineet hetkistä, jolloin tiukkakin työnteko on ollut mielekästä ja mukavaa, koska pöydän ympärillä istuu innostuneita ja hauskoja tyyppejä.

Kiitos teille, jotka olette avanneet sydäntänne meille hyvinkin vaikeissa tilanteissanne. On ollut kunnia kokea luottamustanne ja kulkea hetki rinnakkain. Rukoilemme, että Korkein johdattaisi polkujanne valoisampiin maisemiin.

Syvä kiitos kirpoaa huulilta jokaisesta teistä pitkään elämässämme olleesta, joiden kanssa kohtasimme taas tänä vuonna. On ihmeellistä, miten pitkälle yhteinen menneisyys kantaa. Toivomme, että olette myös osa tulevaisuuttamme.

Joidenkin teidän kanssa tapaaminen jäi tänä vuonna haaveeksi, mutta yritetään uudelleen ensi vuonna. On levollista tietää, että elämän pyöritellessä ja kalenterien kolahdellessa ristiin syytösten sijaan vastassa on ollut ymmärrystä.

Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, kiitokset lähtevät kaikkien pikkuystäviemme suuntaan. Olette tuoneet vuoteemme paljon riemua, yllätyksiä ja rakkautta.

Elämä on parempaa jaettuna. Jatketaan yhdessä jouluun ja kohti uutta vuotta. Annetaan viestien lentää tiheään. Soitellaan sovitusti ja yllättäen, oltiinpa millä aikavyöhykkeellä tahansa. Suunnitellaan ja toteutaan yhteisiä retkiä. Istutaan pöydän ääressä tai jämähdetään sohvalle. Jaetaan ruokaa ja aikaa, ajatuksia ja elämää.

Ihanaa joulua teille jokaiselle!

– Minna & Ari

Näiden ajatusten myötä jouluiset terveiset teillekin blogin lukijoille, joita emme ole vielä livenä tavanneet. Toivottavasti kohtaamme vähintäänkin ruudun välityksellä myös ensi vuonna.

Miksi, Luoja, miksi?

Miksi joku joutuu hautaamaan lapsensa? Miksi ei joku saa yhtäkään? Miksi toinen ihastuu ja rakastuu yhtenään, miksi rikkoo perheitä mennessään? Miksi joku ei löydä itselleen yhtäkään oikeaa? Miksi jollain on kaikki, ja jollain ne kaikki muut – sairaudet, työttömyys, pelot ja epäonni? Miksi jonkun vähän on todella vähän, ja jonkun vähän olisi jollekin todella paljon?

Epäoikeudenmukaisuuden pallot lentelevät miten sattuu. Joku saa kopin ja joku onnekkaasti välttää osuman. Toinen toistamme sitten onnittelemme, tai otamme osaa. Etsimme itsellemme kulmaa, josta katsomalla voisimme saamaamme tyytyä. Silti hiipii kyynel silmäkulmaan, kun ymmärtää, että tasan eivät käy mitkään lahjat. Tässä pelissä tasoitustaan ei useinkaan voi omin voimin parantaa.

Kun omat kysymykset raapivat sydämen verille ja tyhjän kuoren sisällä kimpoilee vain iso kysymys – miksi? – on joskus vaikea ymmärtää, että sen toisen suusta nouseva miksi on ihan yhtä suuri.

On usein liikaa vaadittu, että näkisi toisen näkökulman tai tuntisi tuskansa. Ei silti voi olla liikaa odotettu, että kunnioittaisi ja järjellä ymmärtäisi, että ristinsä kullakin. Yhtä lailla se kannettaessa hiertää hartioita sillä toisellakin. Yhtä tyhjä voi olla syli silläkin, jolla jo joku siinä istuu. Yhtä kipeä voi olla sydän sillä, joka sen on jo jollekin antanut. Yhtä paljon voi tuska puristaa koko olemusta, vaikka päälle päin näyttäisi miltä.

Ei ole minulta pois sinun surusi, ei vähennä tai mitätöi sinun itkusi minun kipuani. Ei ole pienempi tai vähäisempi sinun huolesi, ei mitättömämpi sinun ahdistuksesi. Jospa vaan itketään yhdessä ja vuorotellen tarjotaan olkapäätä tueksi toisillemme.

Ei kaikki kysymykset saa vastausta. Ei kaikkeen tarvita lopputulosta. Joskus tärkeintä on kypsyä tyytymään. Ehkä sitten pystyy kiittämään niistä palloista, mitä sai. Ehkä kirpoaa kyynelten seasta vapautunut hymy.

Kiitos, ystävä

En tiennyt, mistä ja miten aloittaisin tämän tekstin. Mietin sitä jo tammikuussa, mielessäni kaunis ajatus julkaista tämä ystävänpäiväkirjeenä. Sanat eivät vain asettuneet riveilleen. Ajatus takertui jo otsikkoon, jota yritin sanoittaa kysymyksen muotoon.

Viimein ymmärsin, etten voi kirjoittaa tätä jonkun toisen ajatuksia arvaillen. En, vaikka kuvittelen tuntevani hänet. Sittenkin näen asioista vain oman puoleni.

Olin kantanut ystävästäni huolta, ja häntä rukouksissani. Tiesin, etten ollut aina saatavilla, kun hän olisi sitä tarvinnut. Silloin kun olin paikalla, koin tulleeni torjutuksi ja jääneeni jonnekin ulkopuolelle.

Oli aika, jolloin jaoimme ajatukset aiheesta kuin aiheesta. Sitten emme enää saaneetkaan muodostettua ehjää lausetta, saati keskustelua. Ennen jatkoimme toistemme virkettä sisällön katkeamatta, nyt vastassa oli hiljaisuus.

Elämän pimeys tavoitti meidät molemmat vuorollaan. Minun käteni ei ojentunut sen synkkyyden toiselle puolen. Ensin en uskaltanut, sitten en osannut, lopulta en jaksanut. Etäisyys venyi niin suureksi, etteivät sanatkaan enää kantaneet sen yli.

Vaikeissa hetkissäni en osannut rakentaa siltaa yli synkän virran. Seisoin joen rannalla ja pimeänä myllertävä vesi vei huomioni. Muutaman kerran yritin katseellani tavoittaa häntä, mutta myrsky oli painanut katseen alas toisellakin rannalla. En tiedä, katsoiko hän koskaan joen yli minun suuntaani, mutta usein sitä toivoin.

Kaiken keskellä pidin kiinni niistä viimeisistä langoista, jotka meitä vielä yhdistivät. Harvakseltaan tunnistin pilkahduksen jostain ennen olleesta. Menneiden muistelu ei kuitenkaan riittänyt, enkä nähnyt meille tulevaisuutta.

Aikani mietin, josko vielä jaksaisin soutaa pimeän virran yli. Vai olisiko jo aika jatkaa matkaa, ja antaa ystäväni mennä. Luottaa siihen, että toisenlaisten vesien äärellä tiemme ehkä vielä kohtaavat. Olla kiitollinen niistä, jotka tulivat hänen luokseen silloin, kun minä en löytänyt oikeaa ovea. Iloita siitä, että hän löysi niitä, joihin uskalsi luottaa.

Niinpä päästin irti. En katkonut siipiä, en polttanut siltoja. Pettymyksen ja kivun kyyneleet vaihtuivat vähitellen kiitokseen. En tiedä vieläkään, onko meillä tulevaisuus, mutta tiedän, että se epätäydellinen ystävyytemme oli paljon enemmän mitä moni koskaan elämäänsä saa. Kiitos siitä.

Jäähyväiset kodille

Jokaisen oven takaa löytyy lisää tunteita. Tyhjästä toimistosta tulvahtaa muistoja edeltä menneestä. Seuraavan oven takana putoan varoittamatta yhteen elämäni kauheimmista keskusteluista. Askel askeleelta käyn läpi tuttuja neliöitä, nyt jo kovin tyhjiä. Hipaisen sormella tuttua seinää. Annan katseen kiertää menneissä hetkissä.

Niin monta kertaa olen ajanut kapean reitin, avannut ovet, sulkenut portit. Nyt yksi avaimenkääntö kerrallaan lasken pois viimeisiä kertoja. Ovien auetessa vapautan muistot ja annan itselleni luvan viipyä menneessä. Kosteus tihkuu silmäkulmiin, kun takerrun muistoihin kuin putoileviin post-it-lappuihin: Enhän menetä näitä, vaikka nämä seinät kaatuvat…

Tässä me tavattiin ensimmäisen kerran. Tästä lähdettiin yhteiselle matkalle. Tämän katon alla on käteni ojentunut siunaamaan. Näillä penkeillä kädet ovat laskeutuneet minua siunaamaan. Näiden seinien sisällä olen tehnyt pahoja virheitä. Näiden samojen seinien sisällä iloinnut suurista onnistumisista. Näissä huoneissa on moni ystävyys kasvanut. Näissä huoneissa olen tullut kipeästi torjutuksi.

Tästä matalasta kynnyksestä tuli joskus ylitsepääsemätön jakolinja. Pieni askel jakoi kaveriporukat ja pakotti valitsemaan. Tämän kynnyksen takaa näin liian monta loittonevaa selkää. Vaikka kynnys näyttää matalalta, se on puristanut ulos monta kyyneltä molemmin puolin.

Näistä neliöistä löysin myös armon, toivon ja rauhan. Näihin neliöihin kätkeytyi tulevaisuus, jollaista en olisi osannut itse piirtää. Näitä neliöitä en voi syyttää mistään, mutta meidän kaikkien keskenkasvuisuus teki tilasta joskus turhan ahtaan. Näiden neliöiden katto oli kaiken aikaa paljon korkeammalla mitä ymmärsimmekään.

Suljen ovia ja vilkaisen jokaista nurkkaa viimeisen kerran. Muuttoautojen ja roskalavojen täyttyessä huoneet ovat autioituneet ja näyttävät todellisen luonteensa kaikkine puutteineen. Koti on muuttunut saattohoitopotilaaksi. Hetki sitten täynnä elämää, nyt tehtävänsä tehneenä odottaa viimeisen elämää ylläpitävän koneen kytkemistä pois päältä. Kyyneleissäni sekoittuvat haikeus, kiintymys – ja kiitollisuus. Näillä punaisilla lattioilla on otettu lukematon määrä merkityksellisiä askelia.

Kunpa uudessa kodissa hengittäisimme kaikki aiempaakin vapaammin. Avaisimme ovet, madaltaisimme kynnykset ja ojentaisimme kätemme. Pitäisimme katon korkealla ja kynnykset pyöreäkulmaisina. Kunpa jaksaisimme tulla ja mennä, kunnes saamme uusia muistoja jatkoksi näille.

Seurakuntamme on matkannut uutta kotia – eli uutta kirkkoa – kohti ja nyt on aika muuttaa. Haluaisitko tulla tutustumaan, miltä meillä nykyään näyttää?

Jos Luoja meitä vielä kuuntelet

Joskus aika juoksee ja laittaa meidätkin juoksemaan. Optimaalisesti siinä hölkkäillään rinta rinnan, päivitellään ehkä päivien kulkua ja ihmetellään ajan hampaan jälkiä, mutta aloitetaan ja lopetetaan kuitenkin yhtä matkaa.

Toisinaan sitä alkaa juosta aikaansa edellä. Muiden kaventaessa lahkeita ja lyhentäessä helmoja marssii jo leveät puntit viipottaen ja midimekko hulmuten. Alkaa elää kuin viimeistä päivää ja viettää päivänsä huomista surren.

Väliin ei mitenkään ehdi ajan vauhtiin mukaan. Raahautuu vain perässä rimoja kolisutellen ja yrittää tarrata ohi kiitäviin kuolemanviivoihin. Viimeisillä voimillaan riippuu heilurin riepoteltavana ja viimein putoaa kyydistä kuin taskunauris väljästä taskusta.

Ei juoksu pahasta ole, kellonkaan kanssa. Ei kiireen tarvitse olla kirosana. Jokainen juoksee omaan tahtiinsa myös aikatauluissaan. Yksi tykkää spurteista, toiselle maraton on vasta lämmittelyä. Siinä missä kolmannen vauhtikestävyys on kova, neljäs ei tahdo taivaltaa tahdissa alkuunkaan.

Joskus matkan varrelle osuu toinen samantahtinen ja on mukava kipittää yhdessä. Välillä voi halkoa tuulta apuna toverille, sitten jättäytyä vuorostaan peesaamaan. Jos kuitenkin perille aikoo päästä, on pakko hyväksyä oma vauhti. Raahattuna ja riepoteltuna maalit jäävät kauaksi, ja varaslähdöistä sakotetaan.

Juostaanko siis ihan omaan tahtiin, kaverin menoa kadehtimatta ja kanssakulkijoita kurmoottamatta. Keskitytään omiin ratoihin ja tavoitteisiin. Ei vaadita muilta, eikä vedota verukkeena toisten toimettomuuteen.

Sitä se elämä on.

Tule niin kuin tulit kerran
meidän keskellemme jää

Exit: Tätäkö elämä on


Kuvassa Amanda Parerin MAN-teos, vastaus Auguste Rodinin Ajattelija-veistokselle 1800-luvun lopulta, kuvattuna Jyväskylässä Valon kaupunki 2019 -tapahtumassa.

Mitä jää

Olen aina rakastanut vieraita kieliä, mutta musiikki on sittenkin kielistä se, joka uppoaa syvimmälle sydämeeni, pitää pääni koossa ja kuroo yhteen sieluni repeämät. Kävin taannoin hengähtämässä nuoruuttamme rytmittäneen bändin paluukiertueella. Vuosikymmenten takaiset kirkassilmäiset julistukset löysivät uuden syvyyden, kun setäikään ehtineet esittivät ne elämää nähneelle yleisölleen.

Tuttujen sävelten myötä vajosin muistoihin ja tavoitin tunteen. Se oli jotain mustaa ja teräväreunaista, nyt jo vuosien hieman pehmeämmäksi hiomaa. Häivähdys menneestä, muisto kivusta ja puristavasta ahdistuksesta. Samalla tunsin helpotuksen – kuinka sanat ovatkaan kantaneet. Nyt ne myös osoittivat mihin siitä ajasta on tultu. Tekivät tiensä sieluun asti ja muistuttivat, miten Totuus ja Rakkaus on vienyt läpi synkkien metsien ja syvien rotkojen.

Jonkinlainen sukupolvikokemus tämäkin. Näiden sanoitusten tahtiin me kasvoimme. Jykevää, juurevaa, puhuttelevaa – elämää, uskoa, pyhää sanaa, ja rukouskin läsnä. Luottamusta Yhteen suureen, toivoa paremmasta, ja siitä että kaiken keskellä meitä kannetaan. Tästä me saimme hyvät eväät arkeen. Tämä on kannatellut, kun elämä on testannut ja tuuppinut. Toivottavasti saavat uudetkin sukupolvet oman aikansa sävelistä tuen kasvuunsa. Kunpa tuoreetkin lyriikat kiinnittyisivät yhä rakennuspalikoiksi arkeen ja elämään.

Herra, johda vaikka
mun tieni johtais minne
Johda silloinkin,
kun en jaksa ymmärtää

Kuinka monta vaikeaa hetkeä kietoutuukaan jokaiseen introon ja outroon. Miten syvälle voivat vieläkin jotkut lauseet upota. Onneksi oli silloinkin musiikki antamassa muodon sille, mitä oli mahdotonta muuten ilmaista. Oli sanoja luomassa uskoa huomiseen, jossa valo olisi kirkkaampi ja tie hieman suorempi. Että olisi odottamisen arvoinen tulevaisuus.

Ja kun kaikki kerran katoaa,
totuus yksin jää
Ei enempää, ei vähempää

Nostan hattua jokaiselle teistä, jotka annatte lahjanne Suurimman käyttöön ja taivutatte sanat sekä sävelet aidoiksi rajojaan etsiville, tuiksi horjuville, penkeiksi uupuneille ja tienviitoiksi suuntaa hakeville. Meistä moni olisi jäänyt matkalle ilman sydäntä ja sielua koossa pitäviä melodioita ja oivaltavasti elämää tarkastelevia tekstejä. Kiitos.


Sitaatit
Bass’n Helen: Taisteluni
Bass’n Helen: Mitä jää