Kiitos, ystävä

En tiennyt, mistä ja miten aloittaisin tämän tekstin. Mietin sitä jo tammikuussa, mielessäni kaunis ajatus julkaista tämä ystävänpäiväkirjeenä. Sanat eivät vain asettuneet riveilleen. Ajatus takertui jo otsikkoon, jota yritin sanoittaa kysymyksen muotoon.

Viimein ymmärsin, etten voi kirjoittaa tätä jonkun toisen ajatuksia arvaillen. En, vaikka kuvittelen tuntevani hänet. Sittenkin näen asioista vain oman puoleni.

Olin kantanut ystävästäni huolta, ja häntä rukouksissani. Tiesin, etten ollut aina saatavilla, kun hän olisi sitä tarvinnut. Silloin kun olin paikalla, koin tulleeni torjutuksi ja jääneeni jonnekin ulkopuolelle.

Oli aika, jolloin jaoimme ajatukset aiheesta kuin aiheesta. Sitten emme enää saaneetkaan muodostettua ehjää lausetta, saati keskustelua. Ennen jatkoimme toistemme virkettä sisällön katkeamatta, nyt vastassa oli hiljaisuus.

Elämän pimeys tavoitti meidät molemmat vuorollaan. Minun käteni ei ojentunut sen synkkyyden toiselle puolen. Ensin en uskaltanut, sitten en osannut, lopulta en jaksanut. Etäisyys venyi niin suureksi, etteivät sanatkaan enää kantaneet sen yli.

Vaikeissa hetkissäni en osannut rakentaa siltaa yli synkän virran. Seisoin joen rannalla ja pimeänä myllertävä vesi vei huomioni. Muutaman kerran yritin katseellani tavoittaa häntä, mutta myrsky oli painanut katseen alas toisellakin rannalla. En tiedä, katsoiko hän koskaan joen yli minun suuntaani, mutta usein sitä toivoin.

Kaiken keskellä pidin kiinni niistä viimeisistä langoista, jotka meitä vielä yhdistivät. Harvakseltaan tunnistin pilkahduksen jostain ennen olleesta. Menneiden muistelu ei kuitenkaan riittänyt, enkä nähnyt meille tulevaisuutta.

Aikani mietin, josko vielä jaksaisin soutaa pimeän virran yli. Vai olisiko jo aika jatkaa matkaa, ja antaa ystäväni mennä. Luottaa siihen, että toisenlaisten vesien äärellä tiemme ehkä vielä kohtaavat. Olla kiitollinen niistä, jotka tulivat hänen luokseen silloin, kun minä en löytänyt oikeaa ovea. Iloita siitä, että hän löysi niitä, joihin uskalsi luottaa.

Niinpä päästin irti. En katkonut siipiä, en polttanut siltoja. Pettymyksen ja kivun kyyneleet vaihtuivat vähitellen kiitokseen. En tiedä vieläkään, onko meillä tulevaisuus, mutta tiedän, että se epätäydellinen ystävyytemme oli paljon enemmän mitä moni koskaan elämäänsä saa. Kiitos siitä.

Jäähyväiset kodille

Jokaisen oven takaa löytyy lisää tunteita. Tyhjästä toimistosta tulvahtaa muistoja edeltä menneestä. Seuraavan oven takana putoan varoittamatta yhteen elämäni kauheimmista keskusteluista. Askel askeleelta käyn läpi tuttuja neliöitä, nyt jo kovin tyhjiä. Hipaisen sormella tuttua seinää. Annan katseen kiertää menneissä hetkissä.

Niin monta kertaa olen ajanut kapean reitin, avannut ovet, sulkenut portit. Nyt yksi avaimenkääntö kerrallaan lasken pois viimeisiä kertoja. Ovien auetessa vapautan muistot ja annan itselleni luvan viipyä menneessä. Kosteus tihkuu silmäkulmiin, kun takerrun muistoihin kuin putoileviin post-it-lappuihin: Enhän menetä näitä, vaikka nämä seinät kaatuvat…

Tässä me tavattiin ensimmäisen kerran. Tästä lähdettiin yhteiselle matkalle. Tämän katon alla on käteni ojentunut siunaamaan. Näillä penkeillä kädet ovat laskeutuneet minua siunaamaan. Näiden seinien sisällä olen tehnyt pahoja virheitä. Näiden samojen seinien sisällä iloinnut suurista onnistumisista. Näissä huoneissa on moni ystävyys kasvanut. Näissä huoneissa olen tullut kipeästi torjutuksi.

Tästä matalasta kynnyksestä tuli joskus ylitsepääsemätön jakolinja. Pieni askel jakoi kaveriporukat ja pakotti valitsemaan. Tämän kynnyksen takaa näin liian monta loittonevaa selkää. Vaikka kynnys näyttää matalalta, se on puristanut ulos monta kyyneltä molemmin puolin.

Näistä neliöistä löysin myös armon, toivon ja rauhan. Näihin neliöihin kätkeytyi tulevaisuus, jollaista en olisi osannut itse piirtää. Näitä neliöitä en voi syyttää mistään, mutta meidän kaikkien keskenkasvuisuus teki tilasta joskus turhan ahtaan. Näiden neliöiden katto oli kaiken aikaa paljon korkeammalla mitä ymmärsimmekään.

Suljen ovia ja vilkaisen jokaista nurkkaa viimeisen kerran. Muuttoautojen ja roskalavojen täyttyessä huoneet ovat autioituneet ja näyttävät todellisen luonteensa kaikkine puutteineen. Koti on muuttunut saattohoitopotilaaksi. Hetki sitten täynnä elämää, nyt tehtävänsä tehneenä odottaa viimeisen elämää ylläpitävän koneen kytkemistä pois päältä. Kyyneleissäni sekoittuvat haikeus, kiintymys – ja kiitollisuus. Näillä punaisilla lattioilla on otettu lukematon määrä merkityksellisiä askelia.

Kunpa uudessa kodissa hengittäisimme kaikki aiempaakin vapaammin. Avaisimme ovet, madaltaisimme kynnykset ja ojentaisimme kätemme. Pitäisimme katon korkealla ja kynnykset pyöreäkulmaisina. Kunpa jaksaisimme tulla ja mennä, kunnes saamme uusia muistoja jatkoksi näille.

Seurakuntamme on matkannut uutta kotia – eli uutta kirkkoa – kohti ja nyt on aika muuttaa. Haluaisitko tulla tutustumaan, miltä meillä nykyään näyttää?

Jos Luoja meitä vielä kuuntelet

Joskus aika juoksee ja laittaa meidätkin juoksemaan. Optimaalisesti siinä hölkkäillään rinta rinnan, päivitellään ehkä päivien kulkua ja ihmetellään ajan hampaan jälkiä, mutta aloitetaan ja lopetetaan kuitenkin yhtä matkaa.

Toisinaan sitä alkaa juosta aikaansa edellä. Muiden kaventaessa lahkeita ja lyhentäessä helmoja marssii jo leveät puntit viipottaen ja midimekko hulmuten. Alkaa elää kuin viimeistä päivää ja viettää päivänsä huomista surren.

Väliin ei mitenkään ehdi ajan vauhtiin mukaan. Raahautuu vain perässä rimoja kolisutellen ja yrittää tarrata ohi kiitäviin kuolemanviivoihin. Viimeisillä voimillaan riippuu heilurin riepoteltavana ja viimein putoaa kyydistä kuin taskunauris väljästä taskusta.

Ei juoksu pahasta ole, kellonkaan kanssa. Ei kiireen tarvitse olla kirosana. Jokainen juoksee omaan tahtiinsa myös aikatauluissaan. Yksi tykkää spurteista, toiselle maraton on vasta lämmittelyä. Siinä missä kolmannen vauhtikestävyys on kova, neljäs ei tahdo taivaltaa tahdissa alkuunkaan.

Joskus matkan varrelle osuu toinen samantahtinen ja on mukava kipittää yhdessä. Välillä voi halkoa tuulta apuna toverille, sitten jättäytyä vuorostaan peesaamaan. Jos kuitenkin perille aikoo päästä, on pakko hyväksyä oma vauhti. Raahattuna ja riepoteltuna maalit jäävät kauaksi, ja varaslähdöistä sakotetaan.

Juostaanko siis ihan omaan tahtiin, kaverin menoa kadehtimatta ja kanssakulkijoita kurmoottamatta. Keskitytään omiin ratoihin ja tavoitteisiin. Ei vaadita muilta, eikä vedota verukkeena toisten toimettomuuteen.

Sitä se elämä on.

Tule niin kuin tulit kerran
meidän keskellemme jää

Exit: Tätäkö elämä on


Kuvassa Amanda Parerin MAN-teos, vastaus Auguste Rodinin Ajattelija-veistokselle 1800-luvun lopulta, kuvattuna Jyväskylässä Valon kaupunki 2019 -tapahtumassa.

Mitä jää

Olen aina rakastanut vieraita kieliä, mutta musiikki on sittenkin kielistä se, joka uppoaa syvimmälle sydämeeni, pitää pääni koossa ja kuroo yhteen sieluni repeämät. Kävin taannoin hengähtämässä nuoruuttamme rytmittäneen bändin paluukiertueella. Vuosikymmenten takaiset kirkassilmäiset julistukset löysivät uuden syvyyden, kun setäikään ehtineet esittivät ne elämää nähneelle yleisölleen.

Tuttujen sävelten myötä vajosin muistoihin ja tavoitin tunteen. Se oli jotain mustaa ja teräväreunaista, nyt jo vuosien hieman pehmeämmäksi hiomaa. Häivähdys menneestä, muisto kivusta ja puristavasta ahdistuksesta. Samalla tunsin helpotuksen – kuinka sanat ovatkaan kantaneet. Nyt ne myös osoittivat mihin siitä ajasta on tultu. Tekivät tiensä sieluun asti ja muistuttivat, miten Totuus ja Rakkaus on vienyt läpi synkkien metsien ja syvien rotkojen.

Jonkinlainen sukupolvikokemus tämäkin. Näiden sanoitusten tahtiin me kasvoimme. Jykevää, juurevaa, puhuttelevaa – elämää, uskoa, pyhää sanaa, ja rukouskin läsnä. Luottamusta Yhteen suureen, toivoa paremmasta, ja siitä että kaiken keskellä meitä kannetaan. Tästä me saimme hyvät eväät arkeen. Tämä on kannatellut, kun elämä on testannut ja tuuppinut. Toivottavasti saavat uudetkin sukupolvet oman aikansa sävelistä tuen kasvuunsa. Kunpa tuoreetkin lyriikat kiinnittyisivät yhä rakennuspalikoiksi arkeen ja elämään.

Herra, johda vaikka
mun tieni johtais minne
Johda silloinkin,
kun en jaksa ymmärtää

Kuinka monta vaikeaa hetkeä kietoutuukaan jokaiseen introon ja outroon. Miten syvälle voivat vieläkin jotkut lauseet upota. Onneksi oli silloinkin musiikki antamassa muodon sille, mitä oli mahdotonta muuten ilmaista. Oli sanoja luomassa uskoa huomiseen, jossa valo olisi kirkkaampi ja tie hieman suorempi. Että olisi odottamisen arvoinen tulevaisuus.

Ja kun kaikki kerran katoaa,
totuus yksin jää
Ei enempää, ei vähempää

Nostan hattua jokaiselle teistä, jotka annatte lahjanne Suurimman käyttöön ja taivutatte sanat sekä sävelet aidoiksi rajojaan etsiville, tuiksi horjuville, penkeiksi uupuneille ja tienviitoiksi suuntaa hakeville. Meistä moni olisi jäänyt matkalle ilman sydäntä ja sielua koossa pitäviä melodioita ja oivaltavasti elämää tarkastelevia tekstejä. Kiitos.


Sitaatit
Bass’n Helen: Taisteluni
Bass’n Helen: Mitä jää


Vieraisilla

Kylään mennessäni vien mielelläni mukanani jotain pientä. Kukat ovat aina varma valinta kohottamaan arkistakin kohtaamista, mutta olemmepa joskus vieneet tuliaisiksi tomaattimurskaa ja porkkanoitakin. Tällä kertaa viemisinäni oli kuitenkin ajatuksia johtamisesta ja kohtaamisista, kävin nimittäin kylässä Köykän Katjan blogissa.

Tämän johtajan ei sen sijaan tarvinnut kietoutua kaikkivaltiaan moniosaajan viittaan. Hän tunsi omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja oli valmis kohtaamaan niistä lähtökohdista jokaisen.

Lue koko teksti täältä:
https://kohtaamisiakatjakoykka.blogspot.com/2019/05/vierailija-blogissa-tervetuloa-minna.html

Naistenpäivän jälkeen

Puolitoista viikkoa sitten some täyttyi taas naisten kuvista, kauniista kukista, lämpimistä ajatuksista ja herättelevistä lauseista. Naiset kannustivat toisiaan, miehet huomioivat puolisoitaan ja kasvattajiaan, laveammalla pensselillä maalaavat hehkuttivat kaikkia maailman naisia. Yhden päivän ajan naisten solidaarisuus ylitti kaikki raja-aidat ja vaikeampiakin totuuksia oli lupa sanoa ääneen leimautumatta fanaatikoksi.

Bitches get stuff done.

– Tina Fey

Minuakin odotti kotona upea kukkakimppu ja rasiallinen hienoja käsintehtyjä konvehteja suoraan Tikkakoskelta. Pitkin päivää kuitenkin mietin tilanteen ristiriitaisuutta. Minä, itsenäinen ja omista elämänvalinnoistani vastuussa oleva eurooppalainen nainen saan ääneni arjessani kuuluviin. Voin pääosin valita, millaista elämää haluan elää, miten, missä ja kenen kanssa. Naistenpäivä on pieni piristys tai kiva kuriositeetti, joka antaa mahdollisuuden juhlaan arjen keskellä.

Samaan aikaan ystäväni tekee töitä Itä-Afrikassa nuorten seksuaali- ja lisääntymisterveyden parissa mahdollistaakseen tytöille edes hieman tasavertaisemmat lähtökohdat. Hän käy vaikeita keskusteluja, kouluttaa niin naisia kuin miehiä, on valmis kohtaamaan hämmennyksen, pelot, ikiaikaisen perimätiedon ja uskomukset. Hän opastaa kuukupin käyttöä ja jaksaa ohjata yhteisöjen jäseniä läpi lääketieteellisten, teologisten ja ihmisarvopohdintojen. Työllään hän mahdollistaa, että jälleen muutama tyttö enemmän voisi esimerkiksi välttyä myymästä itseään saadakseen kuukautissuojia.

Kuukautiset merkitsevät köyhissä olosuhteissa eläville naiselle paljon enemmän kuin 4-7 vuotopäivää. Ne vaikuttavat koulutukseen, talouteen, osallistumiseen, terveyteen ja ihmisarvoon.

– Hankeneuvonantaja, väitöskirjatutkija Virpi Mesiäislehto Fidan blogissa

Työarjessani puolestaan pohdimme monimuotoisuuden haasteita erilaisissa organisaatioissa ja johtamistilanteissa. Sopivasti naistenpäivän jatkoksi kuulin keskustelusta, jossa oli tyytyväisenä todettu, miten Suomessa ei ole enää ongelmaa naisen asemassa työelämässä. Omankin yliopistomme tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että stereotyyppiset käsitykset naisen roolista perheessä vaikeuttavat naisten etenemistä jo urien alkuvaiheissa.

Sellainen, että naiset eivät olisi kunnianhimoisia, eivät ole synnynnäisiä ja annettuja ominaisuuksia, vaan kasvatuksen seurauksena syntyneitä asenteita. Oikeasti kyse on organisaation prosesseista ja rakenteista.

– Professori Anna-Maija Lämsä Talouselämän haastattelussa

Tätä listaa olisi helppo jatkaa. Niin moni nainen on edelleen vailla äänioikeutta, vaikutusmahdollisuuksia tai vapautta elää ja ajatella itsenäisesti. Ihan liian monelle tytölle osoitetaan päivittäin heidän paikkansa arvoasteikon alimmilla portailla, tai portaiden alla. Lisäksi on se käsittämättömän suuri joukko, jolle ympäröivä yhteisö ei anna ihmisarvoa ollenkaan – vain siksi, että he ovat naisia.

Näissä tunnelmissa pyörin suomalaisessa kuplassani. Mietin naistenpäivän tarpeellisuutta ja oikeutusta, peilasin omaa kaksijakoista suhtautumistani siihen liittyvään vöyhötykseen. Niine ajatukseni istahdin naistenpäivän lopuksi palaveriin, jonka jälkeen sain neuvon:

Kannattaa sitten miettiä, kuka mitäkin asioita sanoo. Ymmärrät varmaan, että on parempi, jos [miehen nimi] tuo asiat esiin. Ne otetaan sitten helpommin vastaan. Tää nyt vaan on tällaista —

– miespuolinen palaveritoveri

Tilanteesta hämmentyneenä otin ohjeen vastaan protestoimatta. Ajattelin jopa, että hyväähän hän varmasti tarkoitti. Suoraselkäinenkin oli, kun uskalsi osoittaa selkeästi tilanteen haasteet. Illan mittaan lauseiden koko sisältö alkoi porautua ymmärrykseeni.

Ideani ja osaamiseni kelpaavat, kunhan ne esittää joku paikalla olevista miehistä.

Tuomas Enbuske kannustaa kolumnissaan (oletettavasti länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa eläviä) naisia analysoimaan peilikuvansa sijasta maailmaa. Omalla rajulla tyylillään hän haastaa naisia ottamaan vastuun rakenteiden muuttamisesta.

Nämä naiset eivät puhu itsestään, vaan ympäröivästä maailmasta.

– Tuomas Enbuske Iltalehden kolumnissa

Sitähän minäkin tässä tavallani teen, mutta sen perjantaisen palaverin jälkeen keinot olivat aika vähissä. Tutkimustulokset tukevatkin toisenlaista lähestymistapaa, ja osoittavat – jälleen kerran – etteivät asiat ole niin yksioikoisia.

Suosiostaan huolimatta yksilölähtöiset selitykset ovat rajallisia. Ongelmana on, ettei niiden avulla pystytä tarttumaan organisaation rakenteellisiin ja kulttuurisiin arvoihin, olosuhteisiin ja normeihin —

– Professori, varadekaani Anna-Maija Lämsä Jyväskylän yliopiston tiedeblogissa

Siinä missä tarvitsemme nykyajan minnacantheja, tarvitsemme myös miehiä, jotka yhdessä naisten kanssa muuttavat maailmaa vaikuttamalla asenteisiin, käytänteisiin ja lainsäädäntöön. Kuinka erilainen olisikaan ollut palaveritoverini viesti, jos hän olisi lähtenyt ratkaisemaan käsillä ollutta ongelmaa organisaatiotasolla. Miten toisenlainen polku olisi seuraavilla naisilla samassa yhteisössä, jos hän olisi valinnut minun sijastani puhutella heitä, joita paikkani naisena johtajistossa häiritsee.

Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys.

– Minna Canth

Hyvää kaimani päivää. Älkää antako maailmanne kutistua.

Kynnyksiä

Itseni kadotin,
haaveeni luovutin
Jossain vaiheessa
avaimen hukkasin,
sen vihreänauhaisen,
aina kaulassa roikkuneen

Perheeni uhrasin,
töitäni tehostin
Arjen kiireessä
uskoni kadotin,
sen kirkaskatseisen,
joskus levossa kasvaneen

Löysin itseni väärästä paikasta
jonkun oudon joen varrelta
Missä kasvaa vieras puu

Haasteita kaipasin,
tahtia kiristin
Siinä vauhdissa
laatikkoon unohdin
sen ohjekirjasen
ennen onnesta opettaneen

Korkeelle tähtäsin,
tavoitteet asetin
Voimien tunnossa
polkuni valitsin,
sen leveäuraisen,
mua kauemmas johtaneen

Löysin itseni väärästä paikasta
jonkun oudon joen varrelta
Missä kasvaa vieras puu

Veden tummasta peilistä katselen
heijastusta jota tunne en
Totuus toisiksi muuttuu

Miten helppoa onkaan paiskata kotiovi perässä kiinni. Unohtaa ristiriidat ja epäselvät kysymykset. Tietoisesti ja tiukasti taivaltaa toista reittiä kohti uusia maisemia ja koteja.

Miten helppoa onkaan rakastaa ihmisiä ja vihata aatetta. Vastustaa ideologiaa yhä enemmän, koska se rakentaa raja-aitaa lähimmäisten ja itsen väliin. Kammoksua niin, että vieraantuminen värjää silmälasit pysyvästi.

Miten helppoa onkaan rakastaa aatetta, mutta vihata ihmisiä. Ikävöidä ja pelätä yhteyttä niin, että sydäntä ja silmäluomia kirvelee. Kantaa niin syvää haavaa kohtaamisista, että joutuu suojaamaan itsensä myös ideologialta.

Miten helppoa onkaan lähteä ihan vain vahingossa. Löytää uusia polkuja ja uusia ovia. Astella mutka kerrallaan eteenpäin, kunnes paluumatka kotitielle onkin yhtäkkiä puolen elämän mittainen.

Miten vaikeaa onkaan kääntyä takaisinpäin. Edetä pienin askelin kohti mennyttä tulevaisuuden löytääkseen. Ylittää kynnys, joka tuntuu lähdön jälkeen kasvaneen kovin korkeaksi. Pyytää anteeksi.

Ja antaa.