
Olin istunut samassa kahvilassa, jälleen eri pöydässä. Hahmotellut kolmatta tekstiä ja kolmatta näkökulmaa. Miettinyt, kuinka etäällä tapahtuva säilyy lopulta melko etäisenä. Kuinka alun järkytyksen jälkeen oma arki voittaa ja uutisnälkä hiipuu. Some ei täyty enää #prayforukraine-postauksista. Ensisäikähdyksen jälkeen alamme suojella omaa jaksamistamme.
Vaikka suru tapahtumista oli suuri, edes ohuet kosketuspinnat ukrainalaisten elämään tai yhteisen naapurin uhka eivät enää kannatelleet kokemusta jaetusta kriisistä. Palasimme tuttuun kuplaamme, etäännytimme itsemme analyyttisiksi tarkkailijoiksi, kevensimme synkkäsävyistä somea aiheeseen osuvin meemein.
Toistuvasti luimme – ja minäkin kirjoitin – että meillä on oikeus elää arkeamme edelleen. Ettei elämä saa täällä pysähtyä nyt.
Sitten tulivat kuvat Butšasta.
Kuvat, joita et halunnut nähdä. Kuvat, jotka nähtyäsi haluaisit unohtaa.
Ymmärryksen yli menevä julmuus sirpaloi ajatukset. Mieli yrittää raamittaa näkemänsä, mutta mikään ei auta. Tämä ei ole elokuvaa, tämä ei ole näkymä pelistä. Tämä on. Tämä yksinkertaisesti on.
Tässä hetkessä mielikuva sydämen särkymisestä jää vajaaksi. Vielä nytkin ajatus kauppareissulla kylänraitille loppuneista elämistä… Millä sitä edes kuvaisi, kun sydän hiutuu pieninä siruina loppuun kerta toisensa jälkeen.
Ja kaiken tämän keskelle tulee pääsiäisen sanoma: Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti.
Siihen toivoon takerrun. On jotain tätä kaikkea suurempaa. On yksi, joka yhä katsoo tätä rikkinäistä maailmaa rakkaudella ja lempeydellä. Yksi, joka armahtaa meistä jokaisen, eikä kysele siihen minun lupaani tai ymmärrystäni.
En voi ymmärtää, eikä minun tarvitse. En voi pelastaa ketään, eikä tuomio ole minun käsissäni. Voin tehdä hyvää, puolustaa sorrettuja ja auttaa apua tarvitsevia. Voin huutaa avuksi suurinta auttajaa kaikkien kärsivien puolesta.
Minun tärkein tehtäväni on kuitenkin luottaa häneen. Se riittää. Koska pääsiäinen.
#prayforukraine, oikeasti.
#pääsiäinen
#sovitus