Jos Luoja meitä vielä kuuntelet

Joskus aika juoksee ja laittaa meidätkin juoksemaan. Optimaalisesti siinä hölkkäillään rinta rinnan, päivitellään ehkä päivien kulkua ja ihmetellään ajan hampaan jälkiä, mutta aloitetaan ja lopetetaan kuitenkin yhtä matkaa.

Toisinaan sitä alkaa juosta aikaansa edellä. Muiden kaventaessa lahkeita ja lyhentäessä helmoja marssii jo leveät puntit viipottaen ja midimekko hulmuten. Alkaa elää kuin viimeistä päivää ja viettää päivänsä huomista surren.

Väliin ei mitenkään ehdi ajan vauhtiin mukaan. Raahautuu vain perässä rimoja kolisutellen ja yrittää tarrata ohi kiitäviin kuolemanviivoihin. Viimeisillä voimillaan riippuu heilurin riepoteltavana ja viimein putoaa kyydistä kuin taskunauris väljästä taskusta.

Ei juoksu pahasta ole, kellonkaan kanssa. Ei kiireen tarvitse olla kirosana. Jokainen juoksee omaan tahtiinsa myös aikatauluissaan. Yksi tykkää spurteista, toiselle maraton on vasta lämmittelyä. Siinä missä kolmannen vauhtikestävyys on kova, neljäs ei tahdo taivaltaa tahdissa alkuunkaan.

Joskus matkan varrelle osuu toinen samantahtinen ja on mukava kipittää yhdessä. Välillä voi halkoa tuulta apuna toverille, sitten jättäytyä vuorostaan peesaamaan. Jos kuitenkin perille aikoo päästä, on pakko hyväksyä oma vauhti. Raahattuna ja riepoteltuna maalit jäävät kauaksi, ja varaslähdöistä sakotetaan.

Juostaanko siis ihan omaan tahtiin, kaverin menoa kadehtimatta ja kanssakulkijoita kurmoottamatta. Keskitytään omiin ratoihin ja tavoitteisiin. Ei vaadita muilta, eikä vedota verukkeena toisten toimettomuuteen.

Sitä se elämä on.

Tule niin kuin tulit kerran
meidän keskellemme jää

Exit: Tätäkö elämä on


Kuvassa Amanda Parerin MAN-teos, vastaus Auguste Rodinin Ajattelija-veistokselle 1800-luvun lopulta, kuvattuna Jyväskylässä Valon kaupunki 2019 -tapahtumassa.

Mitä jää

Olen aina rakastanut vieraita kieliä, mutta musiikki on sittenkin kielistä se, joka uppoaa syvimmälle sydämeeni, pitää pääni koossa ja kuroo yhteen sieluni repeämät. Kävin taannoin hengähtämässä nuoruuttamme rytmittäneen bändin paluukiertueella. Vuosikymmenten takaiset kirkassilmäiset julistukset löysivät uuden syvyyden, kun setäikään ehtineet esittivät ne elämää nähneelle yleisölleen.

Tuttujen sävelten myötä vajosin muistoihin ja tavoitin tunteen. Se oli jotain mustaa ja teräväreunaista, nyt jo vuosien hieman pehmeämmäksi hiomaa. Häivähdys menneestä, muisto kivusta ja puristavasta ahdistuksesta. Samalla tunsin helpotuksen – kuinka sanat ovatkaan kantaneet. Nyt ne myös osoittivat mihin siitä ajasta on tultu. Tekivät tiensä sieluun asti ja muistuttivat, miten Totuus ja Rakkaus on vienyt läpi synkkien metsien ja syvien rotkojen.

Jonkinlainen sukupolvikokemus tämäkin. Näiden sanoitusten tahtiin me kasvoimme. Jykevää, juurevaa, puhuttelevaa – elämää, uskoa, pyhää sanaa, ja rukouskin läsnä. Luottamusta Yhteen suureen, toivoa paremmasta, ja siitä että kaiken keskellä meitä kannetaan. Tästä me saimme hyvät eväät arkeen. Tämä on kannatellut, kun elämä on testannut ja tuuppinut. Toivottavasti saavat uudetkin sukupolvet oman aikansa sävelistä tuen kasvuunsa. Kunpa tuoreetkin lyriikat kiinnittyisivät yhä rakennuspalikoiksi arkeen ja elämään.

Herra, johda vaikka
mun tieni johtais minne
Johda silloinkin,
kun en jaksa ymmärtää

Kuinka monta vaikeaa hetkeä kietoutuukaan jokaiseen introon ja outroon. Miten syvälle voivat vieläkin jotkut lauseet upota. Onneksi oli silloinkin musiikki antamassa muodon sille, mitä oli mahdotonta muuten ilmaista. Oli sanoja luomassa uskoa huomiseen, jossa valo olisi kirkkaampi ja tie hieman suorempi. Että olisi odottamisen arvoinen tulevaisuus.

Ja kun kaikki kerran katoaa,
totuus yksin jää
Ei enempää, ei vähempää

Nostan hattua jokaiselle teistä, jotka annatte lahjanne Suurimman käyttöön ja taivutatte sanat sekä sävelet aidoiksi rajojaan etsiville, tuiksi horjuville, penkeiksi uupuneille ja tienviitoiksi suuntaa hakeville. Meistä moni olisi jäänyt matkalle ilman sydäntä ja sielua koossa pitäviä melodioita ja oivaltavasti elämää tarkastelevia tekstejä. Kiitos.


Sitaatit
Bass’n Helen: Taisteluni
Bass’n Helen: Mitä jää


Vieraisilla

Kylään mennessäni vien mielelläni mukanani jotain pientä. Kukat ovat aina varma valinta kohottamaan arkistakin kohtaamista, mutta olemmepa joskus vieneet tuliaisiksi tomaattimurskaa ja porkkanoitakin. Tällä kertaa viemisinäni oli kuitenkin ajatuksia johtamisesta ja kohtaamisista, kävin nimittäin kylässä Köykän Katjan blogissa.

Tämän johtajan ei sen sijaan tarvinnut kietoutua kaikkivaltiaan moniosaajan viittaan. Hän tunsi omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja oli valmis kohtaamaan niistä lähtökohdista jokaisen.

Lue koko teksti täältä:
https://kohtaamisiakatjakoykka.blogspot.com/2019/05/vierailija-blogissa-tervetuloa-minna.html

Naistenpäivän jälkeen

Puolitoista viikkoa sitten some täyttyi taas naisten kuvista, kauniista kukista, lämpimistä ajatuksista ja herättelevistä lauseista. Naiset kannustivat toisiaan, miehet huomioivat puolisoitaan ja kasvattajiaan, laveammalla pensselillä maalaavat hehkuttivat kaikkia maailman naisia. Yhden päivän ajan naisten solidaarisuus ylitti kaikki raja-aidat ja vaikeampiakin totuuksia oli lupa sanoa ääneen leimautumatta fanaatikoksi.

Bitches get stuff done.

– Tina Fey

Minuakin odotti kotona upea kukkakimppu ja rasiallinen hienoja käsintehtyjä konvehteja suoraan Tikkakoskelta. Pitkin päivää kuitenkin mietin tilanteen ristiriitaisuutta. Minä, itsenäinen ja omista elämänvalinnoistani vastuussa oleva eurooppalainen nainen saan ääneni arjessani kuuluviin. Voin pääosin valita, millaista elämää haluan elää, miten, missä ja kenen kanssa. Naistenpäivä on pieni piristys tai kiva kuriositeetti, joka antaa mahdollisuuden juhlaan arjen keskellä.

Samaan aikaan ystäväni tekee töitä Itä-Afrikassa nuorten seksuaali- ja lisääntymisterveyden parissa mahdollistaakseen tytöille edes hieman tasavertaisemmat lähtökohdat. Hän käy vaikeita keskusteluja, kouluttaa niin naisia kuin miehiä, on valmis kohtaamaan hämmennyksen, pelot, ikiaikaisen perimätiedon ja uskomukset. Hän opastaa kuukupin käyttöä ja jaksaa ohjata yhteisöjen jäseniä läpi lääketieteellisten, teologisten ja ihmisarvopohdintojen. Työllään hän mahdollistaa, että jälleen muutama tyttö enemmän voisi esimerkiksi välttyä myymästä itseään saadakseen kuukautissuojia.

Kuukautiset merkitsevät köyhissä olosuhteissa eläville naiselle paljon enemmän kuin 4-7 vuotopäivää. Ne vaikuttavat koulutukseen, talouteen, osallistumiseen, terveyteen ja ihmisarvoon.

– Hankeneuvonantaja, väitöskirjatutkija Virpi Mesiäislehto Fidan blogissa

Työarjessani puolestaan pohdimme monimuotoisuuden haasteita erilaisissa organisaatioissa ja johtamistilanteissa. Sopivasti naistenpäivän jatkoksi kuulin keskustelusta, jossa oli tyytyväisenä todettu, miten Suomessa ei ole enää ongelmaa naisen asemassa työelämässä. Omankin yliopistomme tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että stereotyyppiset käsitykset naisen roolista perheessä vaikeuttavat naisten etenemistä jo urien alkuvaiheissa.

Sellainen, että naiset eivät olisi kunnianhimoisia, eivät ole synnynnäisiä ja annettuja ominaisuuksia, vaan kasvatuksen seurauksena syntyneitä asenteita. Oikeasti kyse on organisaation prosesseista ja rakenteista.

– Professori Anna-Maija Lämsä Talouselämän haastattelussa

Tätä listaa olisi helppo jatkaa. Niin moni nainen on edelleen vailla äänioikeutta, vaikutusmahdollisuuksia tai vapautta elää ja ajatella itsenäisesti. Ihan liian monelle tytölle osoitetaan päivittäin heidän paikkansa arvoasteikon alimmilla portailla, tai portaiden alla. Lisäksi on se käsittämättömän suuri joukko, jolle ympäröivä yhteisö ei anna ihmisarvoa ollenkaan – vain siksi, että he ovat naisia.

Näissä tunnelmissa pyörin suomalaisessa kuplassani. Mietin naistenpäivän tarpeellisuutta ja oikeutusta, peilasin omaa kaksijakoista suhtautumistani siihen liittyvään vöyhötykseen. Niine ajatukseni istahdin naistenpäivän lopuksi palaveriin, jonka jälkeen sain neuvon:

Kannattaa sitten miettiä, kuka mitäkin asioita sanoo. Ymmärrät varmaan, että on parempi, jos [miehen nimi] tuo asiat esiin. Ne otetaan sitten helpommin vastaan. Tää nyt vaan on tällaista —

– miespuolinen palaveritoveri

Tilanteesta hämmentyneenä otin ohjeen vastaan protestoimatta. Ajattelin jopa, että hyväähän hän varmasti tarkoitti. Suoraselkäinenkin oli, kun uskalsi osoittaa selkeästi tilanteen haasteet. Illan mittaan lauseiden koko sisältö alkoi porautua ymmärrykseeni.

Ideani ja osaamiseni kelpaavat, kunhan ne esittää joku paikalla olevista miehistä.

Tuomas Enbuske kannustaa kolumnissaan (oletettavasti länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa eläviä) naisia analysoimaan peilikuvansa sijasta maailmaa. Omalla rajulla tyylillään hän haastaa naisia ottamaan vastuun rakenteiden muuttamisesta.

Nämä naiset eivät puhu itsestään, vaan ympäröivästä maailmasta.

– Tuomas Enbuske Iltalehden kolumnissa

Sitähän minäkin tässä tavallani teen, mutta sen perjantaisen palaverin jälkeen keinot olivat aika vähissä. Tutkimustulokset tukevatkin toisenlaista lähestymistapaa, ja osoittavat – jälleen kerran – etteivät asiat ole niin yksioikoisia.

Suosiostaan huolimatta yksilölähtöiset selitykset ovat rajallisia. Ongelmana on, ettei niiden avulla pystytä tarttumaan organisaation rakenteellisiin ja kulttuurisiin arvoihin, olosuhteisiin ja normeihin —

– Professori, varadekaani Anna-Maija Lämsä Jyväskylän yliopiston tiedeblogissa

Siinä missä tarvitsemme nykyajan minnacantheja, tarvitsemme myös miehiä, jotka yhdessä naisten kanssa muuttavat maailmaa vaikuttamalla asenteisiin, käytänteisiin ja lainsäädäntöön. Kuinka erilainen olisikaan ollut palaveritoverini viesti, jos hän olisi lähtenyt ratkaisemaan käsillä ollutta ongelmaa organisaatiotasolla. Miten toisenlainen polku olisi seuraavilla naisilla samassa yhteisössä, jos hän olisi valinnut minun sijastani puhutella heitä, joita paikkani naisena johtajistossa häiritsee.

Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys.

– Minna Canth

Hyvää kaimani päivää. Älkää antako maailmanne kutistua.

Kynnyksiä

Itseni kadotin,
haaveeni luovutin
Jossain vaiheessa
avaimen hukkasin,
sen vihreänauhaisen,
aina kaulassa roikkuneen

Perheeni uhrasin,
töitäni tehostin
Arjen kiireessä
uskoni kadotin,
sen kirkaskatseisen,
joskus levossa kasvaneen

Löysin itseni väärästä paikasta
jonkun oudon joen varrelta
Missä kasvaa vieras puu

Haasteita kaipasin,
tahtia kiristin
Siinä vauhdissa
laatikkoon unohdin
sen ohjekirjasen
ennen onnesta opettaneen

Korkeelle tähtäsin,
tavoitteet asetin
Voimien tunnossa
polkuni valitsin,
sen leveäuraisen,
mua kauemmas johtaneen

Löysin itseni väärästä paikasta
jonkun oudon joen varrelta
Missä kasvaa vieras puu

Veden tummasta peilistä katselen
heijastusta jota tunne en
Totuus toisiksi muuttuu

Miten helppoa onkaan paiskata kotiovi perässä kiinni. Unohtaa ristiriidat ja epäselvät kysymykset. Tietoisesti ja tiukasti taivaltaa toista reittiä kohti uusia maisemia ja koteja.

Miten helppoa onkaan rakastaa ihmisiä ja vihata aatetta. Vastustaa ideologiaa yhä enemmän, koska se rakentaa raja-aitaa lähimmäisten ja itsen väliin. Kammoksua niin, että vieraantuminen värjää silmälasit pysyvästi.

Miten helppoa onkaan rakastaa aatetta, mutta vihata ihmisiä. Ikävöidä ja pelätä yhteyttä niin, että sydäntä ja silmäluomia kirvelee. Kantaa niin syvää haavaa kohtaamisista, että joutuu suojaamaan itsensä myös ideologialta.

Miten helppoa onkaan lähteä ihan vain vahingossa. Löytää uusia polkuja ja uusia ovia. Astella mutka kerrallaan eteenpäin, kunnes paluumatka kotitielle onkin yhtäkkiä puolen elämän mittainen.

Miten vaikeaa onkaan kääntyä takaisinpäin. Edetä pienin askelin kohti mennyttä tulevaisuuden löytääkseen. Ylittää kynnys, joka tuntuu lähdön jälkeen kasvaneen kovin korkeaksi. Pyytää anteeksi.

Ja antaa.

Kuka olisin muualla

Jos olisin syntynyt toisaalle, ihan eri ympyröihin, toisenlaisista geeneistä, en kai olisikaan minä. Olisin joku toinen, joku toinen olisi ehkä minä.

Vaan jos olisin syntynyt toisaalle, eri ympyröihin, mutta näistä samoista geeneistä. Kuka minä olisin?

Mikä minusta on kirjoitettu solutasolla? Tuiskahtelisiko temperamenttini samana? Kantaisinko talvisodasta selvinneen sukupolven selkärankaa läpi harmaiden kivien? Antaisinko yhä kaikkeni sydäntäni koskettaville aiheille?

Entä jos olisinkin vanhempieni lapsi, mutta olisivatkin kasvaneet jossain muualla? Jos olisivatkin isovanhempani syntyneet Lappiin tai Ahvenanmaalle? Kainuuseen tai Kymenlaaksoon? Ruijaan tai Etelä-Ruotsiin? Mitä vuosisataista olisi välittynyt geeneissä ja mitä olisi elämä toisessa ympäristössä heihin kaivertanut?

Kantaisinko samanlaisena isoäitieni* perintöä – periksiantamatonta sitkeyttä, ymmärtävää oppineisuutta ja itsenäistä toimijuutta? Määrätietoisuutta, tyytyväisyyttä ja olosuhteisiin sopeutumista? Olisivatko toisista lähtökohdista kulkeneet niin erilaisen tien, että olisivat toisiksi kasvaneet? Olisivatko kasvattaneet lapsensa, vanhempani, toisenlaisiksi?

Kuka olisin, jos olisin elänyt tunturissa tai eteläisellä saarella? Keneksi olisin kasvanut pienessä suljetussa yhteisössä tai muukalaisena muiden mailla? Mitä minussa olisi muuttanut kotina osoitteeton metsätorppa tai suurkaupungin mutkikas kerroksellisuus?

Mikä on minua, minusta, minuun? Kuka minä olen, ja keneksi olen kasvanut? Olenko totta itselleni vai heijaste muista? Mikä minussa on paikasta riippumatonta? Mitä valitsisin yhä samoin? Kenen lähellä tuntisin oloni kotoisaksi? Mistä ammentaisin voimani? Mihin käyttäisin aikani?

Mitä tätä ajatelleena tekisin nyt? Mitä ulkoapäin minuun tarttunutta repisin irti? Mitä tuulen tupaan kuljettamaa lakaisisin pois? Mihin kiinnittäisin itseni entistä tiukemmin? Mitä haluaisin minusta tunnistettavan? Mitä – ja kenet – sisältäni oikeastaan löydänkään?

…Entä sinä?

*Isoisieni perintöä en osaa nähdä itsessäni, koska tunnen heidät vain tarinoiden kautta. Toisen menetin pienenä, toista en koskaan saanut tavata. Kuulemani mukaan olivat hienoja miehiä molemmat, ja on kovin kipeää yhtäkkiä ymmärtää, mistä on jäänyt paitsi.

Avaruutta ajatuksiin

Joulupostauksen piti saada jatkoa, mutta arki pyöri vinhana aattoaamuun asti. Kerta toisensa jälkeen valitsin olla kirjoittamatta ja priorisoin velvoitteet. Lukuisia ajatuksia vilahteli mielen reunoilla, yhtä monta kertaa jäivät keskeneräisiksi. Kiire tuntui tyhjentäneen aivot kokonaan. Blogi häilyi mielessä, ei vain ollut mitään sanottavaa.

Odotin joululomaa ja kirjapinoja, joita pääsisin kahlaamaan. Mistään ämpäristä kun ei riitä ammennettavaa, jollei sitä välillä täytä. Oli aika ruokkia omaa ajattelua. Onneksi joulun ajomatkoille on mahtunut useampi tunti äänikirjojen äärellä, olenpa ehtinyt avata pari perinteistäkin kirjaa.

Ajatukset löytyivät kuitenkin muualta. Loma johti askeleet yhteen sielunmaisemaani – paikkaan, josta näkee kauas jokaiseen ilmansuuntaan. Nopealiikkeinen, kaunis pohjoinen talviaurinko valaisi tutun näkymän. Huiput lepäsivät vaaleanpunaisessa valossa ja laakeat aavat hohtivat valkoisina huurteisen metsän keskeltä.

Samoja nurkkia oli eräs tuttu juuri kuvannut someen ja merkinnyt sielunmaisemakseen. Pienessä pakkasessa taapertaessani tajusin jotain omasta sielunmaisemastani. Niin paljon kuin maaseudulla kasvaneena pidänkin metsäpoluista ja varsinkin omien polkujen tarpomisesta ihan oikeaan metsään – sellaiseen hieman pusikkoiseen itäsuomalaiseen, jossa välillä päätyy läpipääsemättömään ryteikköön, ja jossa varovaisenkin kulkijan jäljiltä oksat räpsyvät perässätulijan kasvoihin – metsän syövereissä ajatukset jäävät helposti kiinni lehvästöihin.

Rakkaimpia sielunmaisemiani yhdistää avaruus. Tutun tunturin laki ja kotijärvien rannat pysäyttävät rajattomiksi ajoiksi. Saman ajatusten vapauden löydän muualtakin korkealta ja vieraampienkin vesien ääreltä. Kun katse voi hakeutua tarkkaa kohdetta määrittelemättä etäälle, ajatukset saavat ilmaa ja löytävät uusia reittejä. Ideat löytyvät etsimättä ja uudet yhteydet hahmottuvat hakematta.

Niistä avaruuksista toivottavasti löytyy ammennettavaa myös ensi vuoteen. Taannoin täällä blogissa vilahtanut kaimani Canthin ajatelma ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää” ei minulle niinkään tarkoita aktiviteettien tai virikkeiden puutetta – niitä useimmat meistä kyllä löytävät elämäänsä. Sen sijaan sisällöllisesti köyhä, ajattelultaan nukkuva tai puolikuollut elämä hirvittää.

Toivonkin meille jokaiselle tähän vuoteen riittävästi avaruutta elämään ja ajatuksiin, jotta näkisimme laajasti ja laajalle. Siinä voisi olla ainekset parempaan elämään ja maailmanrauhaan; sopuisaan yhteiseloon erilaisten ihmisten, ihmisryhmien ja kansakuntien välillä.


JK. Pohjalaisten ystävieni järkytykseksi on todettava, että tylsänlättänät peltoaukeat korskeine taloineen eivät herätä minussa erityisen positiivisia ajatuksia, mutta kiva, jos ne toimivat teille. Sielua ruokkivat maisemat ovat kovin erilaisia. Etsi siis omasi, on se sitten cityn sykkeessä tai suon laitamilla.