Naistenpäivän jälkeen

Puolitoista viikkoa sitten some täyttyi taas naisten kuvista, kauniista kukista, lämpimistä ajatuksista ja herättelevistä lauseista. Naiset kannustivat toisiaan, miehet huomioivat puolisoitaan ja kasvattajiaan, laveammalla pensselillä maalaavat hehkuttivat kaikkia maailman naisia. Yhden päivän ajan naisten solidaarisuus ylitti kaikki raja-aidat ja vaikeampiakin totuuksia oli lupa sanoa ääneen leimautumatta fanaatikoksi.

Bitches get stuff done.

– Tina Fey

Minuakin odotti kotona upea kukkakimppu ja rasiallinen hienoja käsintehtyjä konvehteja suoraan Tikkakoskelta. Pitkin päivää kuitenkin mietin tilanteen ristiriitaisuutta. Minä, itsenäinen ja omista elämänvalinnoistani vastuussa oleva eurooppalainen nainen saan ääneni arjessani kuuluviin. Voin pääosin valita, millaista elämää haluan elää, miten, missä ja kenen kanssa. Naistenpäivä on pieni piristys tai kiva kuriositeetti, joka antaa mahdollisuuden juhlaan arjen keskellä.

Samaan aikaan ystäväni tekee töitä Itä-Afrikassa nuorten seksuaali- ja lisääntymisterveyden parissa mahdollistaakseen tytöille edes hieman tasavertaisemmat lähtökohdat. Hän käy vaikeita keskusteluja, kouluttaa niin naisia kuin miehiä, on valmis kohtaamaan hämmennyksen, pelot, ikiaikaisen perimätiedon ja uskomukset. Hän opastaa kuukupin käyttöä ja jaksaa ohjata yhteisöjen jäseniä läpi lääketieteellisten, teologisten ja ihmisarvopohdintojen. Työllään hän mahdollistaa, että jälleen muutama tyttö enemmän voisi esimerkiksi välttyä myymästä itseään saadakseen kuukautissuojia.

Kuukautiset merkitsevät köyhissä olosuhteissa eläville naiselle paljon enemmän kuin 4-7 vuotopäivää. Ne vaikuttavat koulutukseen, talouteen, osallistumiseen, terveyteen ja ihmisarvoon.

– Hankeneuvonantaja, väitöskirjatutkija Virpi Mesiäislehto Fidan blogissa

Työarjessani puolestaan pohdimme monimuotoisuuden haasteita erilaisissa organisaatioissa ja johtamistilanteissa. Sopivasti naistenpäivän jatkoksi kuulin keskustelusta, jossa oli tyytyväisenä todettu, miten Suomessa ei ole enää ongelmaa naisen asemassa työelämässä. Omankin yliopistomme tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että stereotyyppiset käsitykset naisen roolista perheessä vaikeuttavat naisten etenemistä jo urien alkuvaiheissa.

Sellainen, että naiset eivät olisi kunnianhimoisia, eivät ole synnynnäisiä ja annettuja ominaisuuksia, vaan kasvatuksen seurauksena syntyneitä asenteita. Oikeasti kyse on organisaation prosesseista ja rakenteista.

– Professori Anna-Maija Lämsä Talouselämän haastattelussa

Tätä listaa olisi helppo jatkaa. Niin moni nainen on edelleen vailla äänioikeutta, vaikutusmahdollisuuksia tai vapautta elää ja ajatella itsenäisesti. Ihan liian monelle tytölle osoitetaan päivittäin heidän paikkansa arvoasteikon alimmilla portailla, tai portaiden alla. Lisäksi on se käsittämättömän suuri joukko, jolle ympäröivä yhteisö ei anna ihmisarvoa ollenkaan – vain siksi, että he ovat naisia.

Näissä tunnelmissa pyörin suomalaisessa kuplassani. Mietin naistenpäivän tarpeellisuutta ja oikeutusta, peilasin omaa kaksijakoista suhtautumistani siihen liittyvään vöyhötykseen. Niine ajatukseni istahdin naistenpäivän lopuksi palaveriin, jonka jälkeen sain neuvon:

Kannattaa sitten miettiä, kuka mitäkin asioita sanoo. Ymmärrät varmaan, että on parempi, jos [miehen nimi] tuo asiat esiin. Ne otetaan sitten helpommin vastaan. Tää nyt vaan on tällaista —

– miespuolinen palaveritoveri

Tilanteesta hämmentyneenä otin ohjeen vastaan protestoimatta. Ajattelin jopa, että hyväähän hän varmasti tarkoitti. Suoraselkäinenkin oli, kun uskalsi osoittaa selkeästi tilanteen haasteet. Illan mittaan lauseiden koko sisältö alkoi porautua ymmärrykseeni.

Ideani ja osaamiseni kelpaavat, kunhan ne esittää joku paikalla olevista miehistä.

Tuomas Enbuske kannustaa kolumnissaan (oletettavasti länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa eläviä) naisia analysoimaan peilikuvansa sijasta maailmaa. Omalla rajulla tyylillään hän haastaa naisia ottamaan vastuun rakenteiden muuttamisesta.

Nämä naiset eivät puhu itsestään, vaan ympäröivästä maailmasta.

– Tuomas Enbuske Iltalehden kolumnissa

Sitähän minäkin tässä tavallani teen, mutta sen perjantaisen palaverin jälkeen keinot olivat aika vähissä. Tutkimustulokset tukevatkin toisenlaista lähestymistapaa, ja osoittavat – jälleen kerran – etteivät asiat ole niin yksioikoisia.

Suosiostaan huolimatta yksilölähtöiset selitykset ovat rajallisia. Ongelmana on, ettei niiden avulla pystytä tarttumaan organisaation rakenteellisiin ja kulttuurisiin arvoihin, olosuhteisiin ja normeihin —

– Professori, varadekaani Anna-Maija Lämsä Jyväskylän yliopiston tiedeblogissa

Siinä missä tarvitsemme nykyajan minnacantheja, tarvitsemme myös miehiä, jotka yhdessä naisten kanssa muuttavat maailmaa vaikuttamalla asenteisiin, käytänteisiin ja lainsäädäntöön. Kuinka erilainen olisikaan ollut palaveritoverini viesti, jos hän olisi lähtenyt ratkaisemaan käsillä ollutta ongelmaa organisaatiotasolla. Miten toisenlainen polku olisi seuraavilla naisilla samassa yhteisössä, jos hän olisi valinnut minun sijastani puhutella heitä, joita paikkani naisena johtajistossa häiritsee.

Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys.

– Minna Canth

Hyvää kaimani päivää. Älkää antako maailmanne kutistua.

Kynnyksiä

Itseni kadotin,
haaveeni luovutin
Jossain vaiheessa
avaimen hukkasin,
sen vihreänauhaisen,
aina kaulassa roikkuneen

Perheeni uhrasin,
töitäni tehostin
Arjen kiireessä
uskoni kadotin,
sen kirkaskatseisen,
joskus levossa kasvaneen

Löysin itseni väärästä paikasta
jonkun oudon joen varrelta
Missä kasvaa vieras puu

Haasteita kaipasin,
tahtia kiristin
Siinä vauhdissa
laatikkoon unohdin
sen ohjekirjasen
ennen onnesta opettaneen

Korkeelle tähtäsin,
tavoitteet asetin
Voimien tunnossa
polkuni valitsin,
sen leveäuraisen,
mua kauemmas johtaneen

Löysin itseni väärästä paikasta
jonkun oudon joen varrelta
Missä kasvaa vieras puu

Veden tummasta peilistä katselen
heijastusta jota tunne en
Totuus toisiksi muuttuu

Miten helppoa onkaan paiskata kotiovi perässä kiinni. Unohtaa ristiriidat ja epäselvät kysymykset. Tietoisesti ja tiukasti taivaltaa toista reittiä kohti uusia maisemia ja koteja.

Miten helppoa onkaan rakastaa ihmisiä ja vihata aatetta. Vastustaa ideologiaa yhä enemmän, koska se rakentaa raja-aitaa lähimmäisten ja itsen väliin. Kammoksua niin, että vieraantuminen värjää silmälasit pysyvästi.

Miten helppoa onkaan rakastaa aatetta, mutta vihata ihmisiä. Ikävöidä ja pelätä yhteyttä niin, että sydäntä ja silmäluomia kirvelee. Kantaa niin syvää haavaa kohtaamisista, että joutuu suojaamaan itsensä myös ideologialta.

Miten helppoa onkaan lähteä ihan vain vahingossa. Löytää uusia polkuja ja uusia ovia. Astella mutka kerrallaan eteenpäin, kunnes paluumatka kotitielle onkin yhtäkkiä puolen elämän mittainen.

Miten vaikeaa onkaan kääntyä takaisinpäin. Edetä pienin askelin kohti mennyttä tulevaisuuden löytääkseen. Ylittää kynnys, joka tuntuu lähdön jälkeen kasvaneen kovin korkeaksi. Pyytää anteeksi.

Ja antaa.

Kuka olisin muualla

Jos olisin syntynyt toisaalle, ihan eri ympyröihin, toisenlaisista geeneistä, en kai olisikaan minä. Olisin joku toinen, joku toinen olisi ehkä minä.

Vaan jos olisin syntynyt toisaalle, eri ympyröihin, mutta näistä samoista geeneistä. Kuka minä olisin?

Mikä minusta on kirjoitettu solutasolla? Tuiskahtelisiko temperamenttini samana? Kantaisinko talvisodasta selvinneen sukupolven selkärankaa läpi harmaiden kivien? Antaisinko yhä kaikkeni sydäntäni koskettaville aiheille?

Entä jos olisinkin vanhempieni lapsi, mutta olisivatkin kasvaneet jossain muualla? Jos olisivatkin isovanhempani syntyneet Lappiin tai Ahvenanmaalle? Kainuuseen tai Kymenlaaksoon? Ruijaan tai Etelä-Ruotsiin? Mitä vuosisataista olisi välittynyt geeneissä ja mitä olisi elämä toisessa ympäristössä heihin kaivertanut?

Kantaisinko samanlaisena isoäitieni* perintöä – periksiantamatonta sitkeyttä, ymmärtävää oppineisuutta ja itsenäistä toimijuutta? Määrätietoisuutta, tyytyväisyyttä ja olosuhteisiin sopeutumista? Olisivatko toisista lähtökohdista kulkeneet niin erilaisen tien, että olisivat toisiksi kasvaneet? Olisivatko kasvattaneet lapsensa, vanhempani, toisenlaisiksi?

Kuka olisin, jos olisin elänyt tunturissa tai eteläisellä saarella? Keneksi olisin kasvanut pienessä suljetussa yhteisössä tai muukalaisena muiden mailla? Mitä minussa olisi muuttanut kotina osoitteeton metsätorppa tai suurkaupungin mutkikas kerroksellisuus?

Mikä on minua, minusta, minuun? Kuka minä olen, ja keneksi olen kasvanut? Olenko totta itselleni vai heijaste muista? Mikä minussa on paikasta riippumatonta? Mitä valitsisin yhä samoin? Kenen lähellä tuntisin oloni kotoisaksi? Mistä ammentaisin voimani? Mihin käyttäisin aikani?

Mitä tätä ajatelleena tekisin nyt? Mitä ulkoapäin minuun tarttunutta repisin irti? Mitä tuulen tupaan kuljettamaa lakaisisin pois? Mihin kiinnittäisin itseni entistä tiukemmin? Mitä haluaisin minusta tunnistettavan? Mitä – ja kenet – sisältäni oikeastaan löydänkään?

…Entä sinä?

*Isoisieni perintöä en osaa nähdä itsessäni, koska tunnen heidät vain tarinoiden kautta. Toisen menetin pienenä, toista en koskaan saanut tavata. Kuulemani mukaan olivat hienoja miehiä molemmat, ja on kovin kipeää yhtäkkiä ymmärtää, mistä on jäänyt paitsi.

Avaruutta ajatuksiin

Joulupostauksen piti saada jatkoa, mutta arki pyöri vinhana aattoaamuun asti. Kerta toisensa jälkeen valitsin olla kirjoittamatta ja priorisoin velvoitteet. Lukuisia ajatuksia vilahteli mielen reunoilla, yhtä monta kertaa jäivät keskeneräisiksi. Kiire tuntui tyhjentäneen aivot kokonaan. Blogi häilyi mielessä, ei vain ollut mitään sanottavaa.

Odotin joululomaa ja kirjapinoja, joita pääsisin kahlaamaan. Mistään ämpäristä kun ei riitä ammennettavaa, jollei sitä välillä täytä. Oli aika ruokkia omaa ajattelua. Onneksi joulun ajomatkoille on mahtunut useampi tunti äänikirjojen äärellä, olenpa ehtinyt avata pari perinteistäkin kirjaa.

Ajatukset löytyivät kuitenkin muualta. Loma johti askeleet yhteen sielunmaisemaani – paikkaan, josta näkee kauas jokaiseen ilmansuuntaan. Nopealiikkeinen, kaunis pohjoinen talviaurinko valaisi tutun näkymän. Huiput lepäsivät vaaleanpunaisessa valossa ja laakeat aavat hohtivat valkoisina huurteisen metsän keskeltä.

Samoja nurkkia oli eräs tuttu juuri kuvannut someen ja merkinnyt sielunmaisemakseen. Pienessä pakkasessa taapertaessani tajusin jotain omasta sielunmaisemastani. Niin paljon kuin maaseudulla kasvaneena pidänkin metsäpoluista ja varsinkin omien polkujen tarpomisesta ihan oikeaan metsään – sellaiseen hieman pusikkoiseen itäsuomalaiseen, jossa välillä päätyy läpipääsemättömään ryteikköön, ja jossa varovaisenkin kulkijan jäljiltä oksat räpsyvät perässätulijan kasvoihin – metsän syövereissä ajatukset jäävät helposti kiinni lehvästöihin.

Rakkaimpia sielunmaisemiani yhdistää avaruus. Tutun tunturin laki ja kotijärvien rannat pysäyttävät rajattomiksi ajoiksi. Saman ajatusten vapauden löydän muualtakin korkealta ja vieraampienkin vesien ääreltä. Kun katse voi hakeutua tarkkaa kohdetta määrittelemättä etäälle, ajatukset saavat ilmaa ja löytävät uusia reittejä. Ideat löytyvät etsimättä ja uudet yhteydet hahmottuvat hakematta.

Niistä avaruuksista toivottavasti löytyy ammennettavaa myös ensi vuoteen. Taannoin täällä blogissa vilahtanut kaimani Canthin ajatelma ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää” ei minulle niinkään tarkoita aktiviteettien tai virikkeiden puutetta – niitä useimmat meistä kyllä löytävät elämäänsä. Sen sijaan sisällöllisesti köyhä, ajattelultaan nukkuva tai puolikuollut elämä hirvittää.

Toivonkin meille jokaiselle tähän vuoteen riittävästi avaruutta elämään ja ajatuksiin, jotta näkisimme laajasti ja laajalle. Siinä voisi olla ainekset parempaan elämään ja maailmanrauhaan; sopuisaan yhteiseloon erilaisten ihmisten, ihmisryhmien ja kansakuntien välillä.


JK. Pohjalaisten ystävieni järkytykseksi on todettava, että tylsänlättänät peltoaukeat korskeine taloineen eivät herätä minussa erityisen positiivisia ajatuksia, mutta kiva, jos ne toimivat teille. Sielua ruokkivat maisemat ovat kovin erilaisia. Etsi siis omasi, on se sitten cityn sykkeessä tai suon laitamilla.

Joulu tulee kalenterittakin

…vaan kalenterin kanssa mukavammin.

Olemme siirtyneet siihen ajanjaksoon, kun lapset heräävät aamuisin normaalia innokkaammin, ajatelmat täyttävät somevirran, ja sähköposti täyttyy päivän tarjouksista. Jokaisella joulua arvostavalla yksilöllä on rivi joulukalentereita pöydällä tai kirjanmerkkinä nettiselaimessa. Jokaisella itseään ja asiakkaitaan kunnioittavalla taholla on oma kalenterinsa, jonka varjolla tunkeutua asiakkaan henkilökohtaiseen tilaan joka päivä, kaksikymmentäneljä kertaa peräkkäin. Mikä mahtava markkinointi-idea. Toivottavasti ovat suunnitelmissaan laskeneet myös sen tappion, mikä seuraa kalenterispämmiin kyllästyneiden asiakkaiden karatessa postituslistoilta.

Jonkunlainen joulukalenteri on kuitenkin kiva piriste pimeisiin päiviin. Minunkin päässäni vilahti jo aamulla ajatus, että iltapäivällä töiden jälkeen saa taas avata luukun. Tässä iässä juttu ei niinkään ole se jännitys, varsinkin kun kalenterinsa voi itse valita ja sitä myöten osaa aika hyvin ennakoida luukkujen takana piileskelevät yllätykset. Enemmänkin on kyse syystä pysähtyä hetkeksi – voi hetkeksi keskittyä ihan vain avaamaan pahvisen luukun, sitä rumasti repäisemättä, ja sitten nauttia löytyneistä herkuista.

Meillä ökyillään tänä vuonna Lakrids by Johan Bülowin kalentereiden kanssa. Ensi vuonna ehkä palaamme tutumpaan toteutukseen, jossa taloutemme toisella jäsenellä on oma erityislaatuinen suklaakalenterinsa. Muutama vuosi sitten siitä tuloutui 22 tavallista ja 2 spesiaalikokoista suklaalevyä – sinä jouluna suklaata oli kuulemma kerrankin riittävästi, jopa jaettavaksi asti. Itselleni olen puolestani usein ostanut joulukuussa jonkun pienen kivan jutun kalenterin korvikkeeksi. Yleensä olen valinnut jotain sellaista, jota ei olisi ehkä muuten tullut ostettua, mutta josta on riittänyt iloa pitkäksi aikaa – uudet korvikset, kiva kirja, tai joku alennusmyynneistä löytynyt mieliteko, jonka hankkiminen on kaivannut hieman lisäperusteluja.

Suunnittelin alun perin tänne blogiin joulukalenteria, tai edes viime vuoden kaltaista neljän luukun adventtikalenteria. Tuntui kuitenkin tarpeettomalta, kun tarjolla on lukuisa määrä erilaisia kalentereita. Olen skipannut käytännössä kaikki ostamiseen houkuttelevat kalenterit, mutta Finnish Design Shopin kalenterista tykkäsin taas. Tuskin päädyn ostamaan yhtään mitään, mutta tuntuu jotenkin reilulta, että tulevien päivien yllätykset ovat jo näkyvillä ja ainoastaan hinta paljastuu oikean päivän myötä. Herkkukalentereista lakritsisen lisäksi tänä vuonna ilahduttaa ystävän antama kivasti toteutettu Pukka-teekalenteri. Tässäkin kalenterissa parasta on, että se suorastaan pakottaa pysähtymään joka ilta hetkeksi teekupin äärelle. Saanpa vielä seuraakin, kun lupasin puolisolle osinkoina teepussin toisen liotuksen.

Omaan jouluuni ei tänä vuonna mahdu yhtäkään näpertelyprojektia, mutta jos kaipaat kivoja ideoita ja inspiraatiota kauniiseen jouluun, seuraa ihmeessä ystäväni uutta joulukalenteriblogia Siihen tarvitaan vain kanelia, kardemummaa ja joulumieltä. Vaikka ajattelin selvitä joulukuun myös leipomatta, tämän päivän luukussa oli polkagris-suklaakakun ohje, jota saatan päätyä testaamaan jonain öisinä tonttuilutunteina.

Kiva hyviin tekoihin ja ajatuksiin aktivoiva vaihtoehtoinen joulukalenteri löytyi Ruotsin kirkon julkaisemana. Kalenteri on tulostettavissa esimerkiksi Uumajan seurakuntien sivuilta ruotsiksi ja englanniksi. Koulukielitaidolla pärjää ja tehtävät ovat varsin helppoja – ensimmäisenä päivänä piti hymyillä jollekin, huomenna pitäisi sanoa jollekin kiitos. Erityisesti odotan 10. päivää, jolloin tehtävänä on lykätä huomiseen jotain, mitä ei tarvitse tehdä tänään.

Lähde: Svenska kyrkan i Umeå

Laadukkaita inspiroivia ajatuksia tarjoilevaa joulukalenteria en ole tälle vuodelle löytänyt. Jos tiedät jonkun hyviä sitaatteja tai huolella pohdittuja omia ajatuksiaan jakavan tahon, vinkkaa ihmeessä kommentteihin. Olen myös haaveillut hyvästä musiikkijoulukalenterista – ehkä sellainen pitäisi toteuttaa ensi vuonna itse.

Joulukalenterin sijaan ajattelin kirjoittaa tänä vuonna julkisen joulukirjeen. Vielä hetken mietin, kenelle sen osoitan. Jos sinulla on tähän joku toive, kommentoi siitäkin. Lupaan harkita kaikkia ehdotuksia.


PS. Kävin muuten katsomassa blogin viime vuoden adventtikalenteria ja niinpä vain ovat samat lupaukset voimassa edelleen. Jos siis olet blogin uudempia lukijoita, käy ihmeessä kurkkaamassa ensimmäinen lupaus. Eikä noiden lupausten mieleen palauttaminen pahaa tee meille muillekaan.


Rajalla

Istuin pystyselkäisessä penkissä ja yritin vaivihkaa pyyhkiä silmälasien alta poskelle karkaavia kyyneliä. Koitin suunnata huomioni vieressä käytyyn, tilanteeseen nähden varsin kepeään keskusteluun. Silmäilin käsiohjelmaa, kunnes osasin ulkoa sen vähäiset rivit. Tuijotin korkealla olevaa kattoa ja laskin seinälautoja. Hetkittäin katseeni hakeutui etupenkissä istuviin. Nenäliinalle oli jälleen tarvetta.

Keski-ikä toi tullessaan kolotukset, kivut ja kuoleman. Realismi muuttuu välillä absurdeiksi hetkiksi – nyt todellakin ollaan jo tässä. Kaverit perustivat dosettikerhon ja tapaamiset alkavat terveystilanteen päivityksellä. Pitkäksi venyneet iltayöt kostautuvat seuraavan päivän sumuna toisin kuin ennen, ja kiisselin keitolle on tarvetta paljon aiempaa useammin.

En tiedä, kumpaa itkin enemmän. Eturivissä istuvien surua ja menetystä, vai sitä tulevaisuuden hetkeä, jolloin itse istun siellä ja nousen ensimmäisten joukossa jättämään tervehdykseni. Elämän rajallisuus oli liian läsnä. Arki ei jatku tällaisena loputtomiin.

Elämän isot haasteet ovat yhtäkkiä omassa lähipiirissäni. Kaikki se, mistä ennen kuulin vanhempieni kertomana, tapahtuukin nyt omille ystäville, kavereille ja tutuntutuille. Erot, uusioperheet, hankalat eksät. Lasten sairastelut, koulukiusaamiset, riippuvuudet. Sisäilmaongelmat, sydäntaudit, syövät. Työttömyys, taloudelliset vaikeudet – ja ne vaikeimmat: läheisten kuolemat.

Ylenpalttisen tunnemyrskyn prosessointi jatkui kotimatkalla. Ajatukset vaelsivat lapsuudesta nykyhetken kautta tuntemattomaan tulevaisuuteen. Huulta purren yritin vaientaa kuohunnan. Tässä hetkessä en pystyisi avaamaan ajatuksiani muille matkalaisille ilman hallitsematonta vyöryä. Nojasin ikkunaan ja annoin sen viileyden rauhoittaa.

Tasapaino saa vuosien mittaan uusia merkityksiä. Pitkien iltojen jälkeen tarvitaan päiväunet. Pitsan ja burgerin jälkeen keho huutaa salaattia ja sosekeittoa. Raskaat kaudet vaativat vastapainokseen valoa. Merkitykselliset ja iloa tuottavat asiat nousevat vaikeuksien keskellä valaiseviksi majakoiksi. Lyhyt hyvä hetki on kuin pitkä ja rauhallinen sisäänhengitys ennen seuraavaa syvää sukellusta. Aurinkoisista kausista nauttii joka solulla, kun tietää sateen väistämättä saapuvan joskus. Olemisen vapaus ja riemu korostuvat, kun niistä heijastuvat vastoinkäymisten varjot.

Elämän rajat piirtyvät vähitellen näkyviin. Katkoviivat kaartuvat luomaan kehyksiä kaikkivoipaisuudelle ja vievät mennessään taivaanrannan tavoittelut. Huomio suuntautuu oleelliseen. Ajan rajallisuus tekee siitä arvokkaampaa.

Läheisistä tärkeämpiä. 

 

Kaksi vuotta sitten lähteneen muistolle. Olet yhä usein mielessämme.

blog-rajalla2

Vieraskynä: Isäkortti

Olet ehkä kuullut puhuttavan äitikortista. Eräs ystäväni kirjoitti siitä erinomaisen kirjoituksen, joka on luettavissa täältä. Aiheeseen läheisesti liittyvää lapsettomuutta on avattu meidän perheen näkökulmasta tämän blogin kirjoituksissa Ymmärräthän ja Miltä lapsettomuus tuntuu.

Entä isäkortti, onko sellainen olemassa? Google antaa aiheesta hakutulokseksi Ensi- ja turvakotien liiton isäkortit, joissa annetaan neuvoja tuleville isille. Seuraavat hakutulokset liittyvät isänpäivän juhlintaan. Kokeilin Twitterissä hashtagia #isäkortti, kolme osumaa. Tunniste #äitikortti antaa jokseenkin erilaisen vasteen. Isäkortti ei ole siis breikannut julkisuuteen äitikortin veroisesti, mutta arjen kohtaamisissa se silti heilahtaa.

Oman kokemukseni mukaan isäkortti kohdistuu usein vastuullisuuteen ja ajankäyttöön. Opiskeluaika menee leppoisasti. Silloin ei odoteta sen suurempaa vastuullisuutta, kunhan hoitaa opiskelut hyvin ja löytää hyvän työpaikan. Jos on oikein onnekas, voi löytää myös tulevan puolison. Nämä yhteiskunnan ja eri yhteisöjen odotukset minäkin täytän hyvin. Pääsen heti valmistuttuani jatkamaan opiskelua toiselle paikkakunnalle. Jatkan opintoja töiden ohessa, ja matkustan töiden vuoksi paljon kotimaassa ja ulkomailla. Samoina vuosina ikätovereille alkaa syntyä lapsia.

Alle kolmekymppisenä korkeakoulutettuna miehenä ei tarvitse ottaa kantaa lasten saamiseen. Jotkut pitävät uraorientoituneena ja olettavat, että ehkä se perustaa perheen vasta myöhemmin, tai ehkä se on arvovalinta. Tilanne muuttuu radikaalisti, kun kolmenkympin rajapyykki ylitetään. Enää kysymyksiä ei voi välttää. Aina kun tapaat uuden ihmisen, jossain vaiheessa tulee kysymys perheestä, ulkomailla varsinkin. Tutustun työssäni satoihin ihmisiin, ja vastaan kysymykseen perhetilanteesta satoja kertoja. Opin taitavaksi kiertämään tilanteet. En enää keksi, miten jatkaa luontevasti keskustelua sen jälkeen, kun uusi tuttavuuteni kysyy, etteikö olisi kiva saada lapsia. “Mieti nyt, älä hukkaa aikaa.” Pahimmillaan myöhäisen bisnesillallisen aikana aletaan neuvoa lasten tekemisessä.

Nyt nelikymppisenä lastentekoneuvoja saa harvemmin, mutta ajankäytön arvioinnissa ja arvostelussa loppua ei ole näkyvissä. Jos olet isä, työreissuista tai vapaaehtoistyön vastuista kieltäytymiseen riittää perusteluksi, että nyt ei pysty. Muita perusteluita ei tarvita. Itse olen joutunut käymään todella tiukkoja neuvotteluja siitä, etten vaan voi lähteä taas muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille. Perusteluja ei ole ymmärretty ollenkaan. Vapaaehtoistehtävissäkin lapsettomalle on helppo kasata vastuuta. Minullahan on aikaa. Kun kaikkien kasautumien jälkeen erehdyn sanomaan, että nyt on vähän kiire, tai että olen väsynyt, saan kummastuneen kysymyksen mihin sinäkin aikasi käytät, eihän teillä ole edes lapsia.

Jossain vaiheessa tuttavapiirissä alkaa syntyä niin paljon lapsia, ettei kaikkien nimiä muista. Hetken päästä ei osaa enää edes arvata lukumäärää. Tuoreiden isien vakiokommentti esikoisen syntymän jälkeisessä euforiassa on, että nyt vasta ymmärtää mitä on vastuu. Sitä sitten yhdessä hyväksyvästi myötäillään ja kompataan eihän vastuuta voi muuten ymmärtää. Tähän asti on toteutettu vain omia mielihaluja ja menty miten huvittaa, mutta nyt on joku, josta pitää huolta. On oma perhe, joka pitää elättää. Elämällä on merkitys. On syy, miksi mennä töihin.

Itse olen hiljaa.

Tarkoittaako isyys suoraan vastuullisuutta ja lapsettomuus vastuuttomuutta? Jos lasten saaminen synnyttää vastuullisuuden, miksi niin monet isät tuntuvat vähät välittävän lapsistaan ja puolisostaan. Miksi vieraat naiset vievät, vaikka talossa on lapsia? Miksi omat harrastukset syövät niin paljon aikaa, että perhe kärsii? Eikö vastuullisuus tullutkaan esikoisen myötä?

Joskus ajattelen, että minusta olisi tullut hyvä isä. Olen tullut aina hyvin toimeen lasten kanssa. Veljeni ja ystäväni jättävät lapsensa ja nuorensa varauksetta vastuulleni. Joskus mietin, olisinko itse antanut omat lapseni yhtä suurella luottamuksella toisten hoiviin. Sitten epäluottamus iskee puun takaa suoraan palleaan. Istutaan kahvipöydässä ja juttu menee käynnissä oleviin vaaleihin. Yksi seuralaisista toteaa, ettei voisi mitenkään äänestää sellaista ehdokasta, jolla ei ole lapsia. Olen niin hämmentynyt, etten osaa heittää tarkentavaa kysymystä saati vasta-argumenttia. Juurihan minulle annettiin vastuuta vaikka kuinka, nyt en mahtuisi edes teoriassa joukkoon.

Tarkoittaako lapsettomuus oikeasti sitä, ettei kykene ottamaan vastuuta yhteisistä asioista?

Olen tehnyt työurani aikana miljoonilla euroilla kauppaa, minkä seurauksena moni perhe on saanut leivän pöytään ja laskut maksettua. Huonoina aikoina olen joutunut lomauttamaan työntekijöitä. En ole tehnyt sitä koskaan omasta päätöksestäni, mutta olen kohdannut jokaisen työntekijän kasvotusten ja kestänyt epäuskoisen ja pelokkaan katseen. Olen myös kutsunut heidät kaikki takaisin töihin heti, kun se on ollut mahdollista. Olen tehnyt vaativia asiantuntijatehtäviä ja miettinyt muun muassa sitä, miten minimoidaan teollisuuden fataaleja riskejä ja estetään ihmishenkien menettäminen. Olen ollut vapaaehtoistyössä monenlaisissa vastuutehtävissä. Tällä hetkellä minulle maksetaan julkisista varoista palkkaa, kun koulutan tulevaisuuden osaajia.

Olisinko isänä pystynyt kantamaan näissä paremmin vastuuni? Mitkä ovet minulta on tietämättäni suljettu? Estääkö lapsettomuus tosiaan vastuuseen valitsemisen?

Lähelläni on paljon miehiä, joille nostan hattua niin korkealle kuin kättä riittää. En myöskään missään tapauksessa väitä, etteikö isyys toisi mukana vastuuta ja avaisi uusia näköaloja. Onko se kuitenkaan ainoa tie yhteiskuntakelpoisuuteen ja vastuullisuuteen? Onko meidät lapsettomat tuomittu loppuiäksemme lasten asemaan, kyvyttömiksi aikuisten vastuisiin?

Vai voisiko huomio olla vastuunkannossa ja siinä kasvamisessa, jälkipolven suuruudesta riippumatta?

Isänpäivän jälkitunnelmissa
vieraskynäilijä
AriK