Joulu tulee kalenterittakin

…vaan kalenterin kanssa mukavammin.

Olemme siirtyneet siihen ajanjaksoon, kun lapset heräävät aamuisin normaalia innokkaammin, ajatelmat täyttävät somevirran, ja sähköposti täyttyy päivän tarjouksista. Jokaisella joulua arvostavalla yksilöllä on rivi joulukalentereita pöydällä tai kirjanmerkkinä nettiselaimessa. Jokaisella itseään ja asiakkaitaan kunnioittavalla taholla on oma kalenterinsa, jonka varjolla tunkeutua asiakkaan henkilökohtaiseen tilaan joka päivä, kaksikymmentäneljä kertaa peräkkäin. Mikä mahtava markkinointi-idea. Toivottavasti ovat suunnitelmissaan laskeneet myös sen tappion, mikä seuraa kalenterispämmiin kyllästyneiden asiakkaiden karatessa postituslistoilta.

Jonkunlainen joulukalenteri on kuitenkin kiva piriste pimeisiin päiviin. Minunkin päässäni vilahti jo aamulla ajatus, että iltapäivällä töiden jälkeen saa taas avata luukun. Tässä iässä juttu ei niinkään ole se jännitys, varsinkin kun kalenterinsa voi itse valita ja sitä myöten osaa aika hyvin ennakoida luukkujen takana piileskelevät yllätykset. Enemmänkin on kyse syystä pysähtyä hetkeksi – voi hetkeksi keskittyä ihan vain avaamaan pahvisen luukun, sitä rumasti repäisemättä, ja sitten nauttia löytyneistä herkuista.

Meillä ökyillään tänä vuonna Lakrids by Johan Bülowin kalentereiden kanssa. Ensi vuonna ehkä palaamme tutumpaan toteutukseen, jossa taloutemme toisella jäsenellä on oma erityislaatuinen suklaakalenterinsa. Muutama vuosi sitten siitä tuloutui 22 tavallista ja 2 spesiaalikokoista suklaalevyä – sinä jouluna suklaata oli kuulemma kerrankin riittävästi, jopa jaettavaksi asti. Itselleni olen puolestani usein ostanut joulukuussa jonkun pienen kivan jutun kalenterin korvikkeeksi. Yleensä olen valinnut jotain sellaista, jota ei olisi ehkä muuten tullut ostettua, mutta josta on riittänyt iloa pitkäksi aikaa – uudet korvikset, kiva kirja, tai joku alennusmyynneistä löytynyt mieliteko, jonka hankkiminen on kaivannut hieman lisäperusteluja.

Suunnittelin alun perin tänne blogiin joulukalenteria, tai edes viime vuoden kaltaista neljän luukun adventtikalenteria. Tuntui kuitenkin tarpeettomalta, kun tarjolla on lukuisa määrä erilaisia kalentereita. Olen skipannut käytännössä kaikki ostamiseen houkuttelevat kalenterit, mutta Finnish Design Shopin kalenterista tykkäsin taas. Tuskin päädyn ostamaan yhtään mitään, mutta tuntuu jotenkin reilulta, että tulevien päivien yllätykset ovat jo näkyvillä ja ainoastaan hinta paljastuu oikean päivän myötä. Herkkukalentereista lakritsisen lisäksi tänä vuonna ilahduttaa ystävän antama kivasti toteutettu Pukka-teekalenteri. Tässäkin kalenterissa parasta on, että se suorastaan pakottaa pysähtymään joka ilta hetkeksi teekupin äärelle. Saanpa vielä seuraakin, kun lupasin puolisolle osinkoina teepussin toisen liotuksen.

Omaan jouluuni ei tänä vuonna mahdu yhtäkään näpertelyprojektia, mutta jos kaipaat kivoja ideoita ja inspiraatiota kauniiseen jouluun, seuraa ihmeessä ystäväni uutta joulukalenteriblogia Siihen tarvitaan vain kanelia, kardemummaa ja joulumieltä. Vaikka ajattelin selvitä joulukuun myös leipomatta, tämän päivän luukussa oli polkagris-suklaakakun ohje, jota saatan päätyä testaamaan jonain öisinä tonttuilutunteina.

Kiva hyviin tekoihin ja ajatuksiin aktivoiva vaihtoehtoinen joulukalenteri löytyi Ruotsin kirkon julkaisemana. Kalenteri on tulostettavissa esimerkiksi Uumajan seurakuntien sivuilta ruotsiksi ja englanniksi. Koulukielitaidolla pärjää ja tehtävät ovat varsin helppoja – ensimmäisenä päivänä piti hymyillä jollekin, huomenna pitäisi sanoa jollekin kiitos. Erityisesti odotan 10. päivää, jolloin tehtävänä on lykätä huomiseen jotain, mitä ei tarvitse tehdä tänään.

Lähde: Svenska kyrkan i Umeå

Laadukkaita inspiroivia ajatuksia tarjoilevaa joulukalenteria en ole tälle vuodelle löytänyt. Jos tiedät jonkun hyviä sitaatteja tai huolella pohdittuja omia ajatuksiaan jakavan tahon, vinkkaa ihmeessä kommentteihin. Olen myös haaveillut hyvästä musiikkijoulukalenterista – ehkä sellainen pitäisi toteuttaa ensi vuonna itse.

Joulukalenterin sijaan ajattelin kirjoittaa tänä vuonna julkisen joulukirjeen. Vielä hetken mietin, kenelle sen osoitan. Jos sinulla on tähän joku toive, kommentoi siitäkin. Lupaan harkita kaikkia ehdotuksia.


PS. Kävin muuten katsomassa blogin viime vuoden adventtikalenteria ja niinpä vain ovat samat lupaukset voimassa edelleen. Jos siis olet blogin uudempia lukijoita, käy ihmeessä kurkkaamassa ensimmäinen lupaus. Eikä noiden lupausten mieleen palauttaminen pahaa tee meille muillekaan.


Rajalla

Istuin pystyselkäisessä penkissä ja yritin vaivihkaa pyyhkiä silmälasien alta poskelle karkaavia kyyneliä. Koitin suunnata huomioni vieressä käytyyn, tilanteeseen nähden varsin kepeään keskusteluun. Silmäilin käsiohjelmaa, kunnes osasin ulkoa sen vähäiset rivit. Tuijotin korkealla olevaa kattoa ja laskin seinälautoja. Hetkittäin katseeni hakeutui etupenkissä istuviin. Nenäliinalle oli jälleen tarvetta.

Keski-ikä toi tullessaan kolotukset, kivut ja kuoleman. Realismi muuttuu välillä absurdeiksi hetkiksi – nyt todellakin ollaan jo tässä. Kaverit perustivat dosettikerhon ja tapaamiset alkavat terveystilanteen päivityksellä. Pitkäksi venyneet iltayöt kostautuvat seuraavan päivän sumuna toisin kuin ennen, ja kiisselin keitolle on tarvetta paljon aiempaa useammin.

En tiedä, kumpaa itkin enemmän. Eturivissä istuvien surua ja menetystä, vai sitä tulevaisuuden hetkeä, jolloin itse istun siellä ja nousen ensimmäisten joukossa jättämään tervehdykseni. Elämän rajallisuus oli liian läsnä. Arki ei jatku tällaisena loputtomiin.

Elämän isot haasteet ovat yhtäkkiä omassa lähipiirissäni. Kaikki se, mistä ennen kuulin vanhempieni kertomana, tapahtuukin nyt omille ystäville, kavereille ja tutuntutuille. Erot, uusioperheet, hankalat eksät. Lasten sairastelut, koulukiusaamiset, riippuvuudet. Sisäilmaongelmat, sydäntaudit, syövät. Työttömyys, taloudelliset vaikeudet – ja ne vaikeimmat: läheisten kuolemat.

Ylenpalttisen tunnemyrskyn prosessointi jatkui kotimatkalla. Ajatukset vaelsivat lapsuudesta nykyhetken kautta tuntemattomaan tulevaisuuteen. Huulta purren yritin vaientaa kuohunnan. Tässä hetkessä en pystyisi avaamaan ajatuksiani muille matkalaisille ilman hallitsematonta vyöryä. Nojasin ikkunaan ja annoin sen viileyden rauhoittaa.

Tasapaino saa vuosien mittaan uusia merkityksiä. Pitkien iltojen jälkeen tarvitaan päiväunet. Pitsan ja burgerin jälkeen keho huutaa salaattia ja sosekeittoa. Raskaat kaudet vaativat vastapainokseen valoa. Merkitykselliset ja iloa tuottavat asiat nousevat vaikeuksien keskellä valaiseviksi majakoiksi. Lyhyt hyvä hetki on kuin pitkä ja rauhallinen sisäänhengitys ennen seuraavaa syvää sukellusta. Aurinkoisista kausista nauttii joka solulla, kun tietää sateen väistämättä saapuvan joskus. Olemisen vapaus ja riemu korostuvat, kun niistä heijastuvat vastoinkäymisten varjot.

Elämän rajat piirtyvät vähitellen näkyviin. Katkoviivat kaartuvat luomaan kehyksiä kaikkivoipaisuudelle ja vievät mennessään taivaanrannan tavoittelut. Huomio suuntautuu oleelliseen. Ajan rajallisuus tekee siitä arvokkaampaa.

Läheisistä tärkeämpiä. 

 

Kaksi vuotta sitten lähteneen muistolle. Olet yhä usein mielessämme.

blog-rajalla2

Vieraskynä: Isäkortti

Olet ehkä kuullut puhuttavan äitikortista. Eräs ystäväni kirjoitti siitä erinomaisen kirjoituksen, joka on luettavissa täältä. Aiheeseen läheisesti liittyvää lapsettomuutta on avattu meidän perheen näkökulmasta tämän blogin kirjoituksissa Ymmärräthän ja Miltä lapsettomuus tuntuu.

Entä isäkortti, onko sellainen olemassa? Google antaa aiheesta hakutulokseksi Ensi- ja turvakotien liiton isäkortit, joissa annetaan neuvoja tuleville isille. Seuraavat hakutulokset liittyvät isänpäivän juhlintaan. Kokeilin Twitterissä hashtagia #isäkortti, kolme osumaa. Tunniste #äitikortti antaa jokseenkin erilaisen vasteen. Isäkortti ei ole siis breikannut julkisuuteen äitikortin veroisesti, mutta arjen kohtaamisissa se silti heilahtaa.

Oman kokemukseni mukaan isäkortti kohdistuu usein vastuullisuuteen ja ajankäyttöön. Opiskeluaika menee leppoisasti. Silloin ei odoteta sen suurempaa vastuullisuutta, kunhan hoitaa opiskelut hyvin ja löytää hyvän työpaikan. Jos on oikein onnekas, voi löytää myös tulevan puolison. Nämä yhteiskunnan ja eri yhteisöjen odotukset minäkin täytän hyvin. Pääsen heti valmistuttuani jatkamaan opiskelua toiselle paikkakunnalle. Jatkan opintoja töiden ohessa, ja matkustan töiden vuoksi paljon kotimaassa ja ulkomailla. Samoina vuosina ikätovereille alkaa syntyä lapsia.

Alle kolmekymppisenä korkeakoulutettuna miehenä ei tarvitse ottaa kantaa lasten saamiseen. Jotkut pitävät uraorientoituneena ja olettavat, että ehkä se perustaa perheen vasta myöhemmin, tai ehkä se on arvovalinta. Tilanne muuttuu radikaalisti, kun kolmenkympin rajapyykki ylitetään. Enää kysymyksiä ei voi välttää. Aina kun tapaat uuden ihmisen, jossain vaiheessa tulee kysymys perheestä, ulkomailla varsinkin. Tutustun työssäni satoihin ihmisiin, ja vastaan kysymykseen perhetilanteesta satoja kertoja. Opin taitavaksi kiertämään tilanteet. En enää keksi, miten jatkaa luontevasti keskustelua sen jälkeen, kun uusi tuttavuuteni kysyy, etteikö olisi kiva saada lapsia. “Mieti nyt, älä hukkaa aikaa.” Pahimmillaan myöhäisen bisnesillallisen aikana aletaan neuvoa lasten tekemisessä.

Nyt nelikymppisenä lastentekoneuvoja saa harvemmin, mutta ajankäytön arvioinnissa ja arvostelussa loppua ei ole näkyvissä. Jos olet isä, työreissuista tai vapaaehtoistyön vastuista kieltäytymiseen riittää perusteluksi, että nyt ei pysty. Muita perusteluita ei tarvita. Itse olen joutunut käymään todella tiukkoja neuvotteluja siitä, etten vaan voi lähteä taas muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille. Perusteluja ei ole ymmärretty ollenkaan. Vapaaehtoistehtävissäkin lapsettomalle on helppo kasata vastuuta. Minullahan on aikaa. Kun kaikkien kasautumien jälkeen erehdyn sanomaan, että nyt on vähän kiire, tai että olen väsynyt, saan kummastuneen kysymyksen mihin sinäkin aikasi käytät, eihän teillä ole edes lapsia.

Jossain vaiheessa tuttavapiirissä alkaa syntyä niin paljon lapsia, ettei kaikkien nimiä muista. Hetken päästä ei osaa enää edes arvata lukumäärää. Tuoreiden isien vakiokommentti esikoisen syntymän jälkeisessä euforiassa on, että nyt vasta ymmärtää mitä on vastuu. Sitä sitten yhdessä hyväksyvästi myötäillään ja kompataan eihän vastuuta voi muuten ymmärtää. Tähän asti on toteutettu vain omia mielihaluja ja menty miten huvittaa, mutta nyt on joku, josta pitää huolta. On oma perhe, joka pitää elättää. Elämällä on merkitys. On syy, miksi mennä töihin.

Itse olen hiljaa.

Tarkoittaako isyys suoraan vastuullisuutta ja lapsettomuus vastuuttomuutta? Jos lasten saaminen synnyttää vastuullisuuden, miksi niin monet isät tuntuvat vähät välittävän lapsistaan ja puolisostaan. Miksi vieraat naiset vievät, vaikka talossa on lapsia? Miksi omat harrastukset syövät niin paljon aikaa, että perhe kärsii? Eikö vastuullisuus tullutkaan esikoisen myötä?

Joskus ajattelen, että minusta olisi tullut hyvä isä. Olen tullut aina hyvin toimeen lasten kanssa. Veljeni ja ystäväni jättävät lapsensa ja nuorensa varauksetta vastuulleni. Joskus mietin, olisinko itse antanut omat lapseni yhtä suurella luottamuksella toisten hoiviin. Sitten epäluottamus iskee puun takaa suoraan palleaan. Istutaan kahvipöydässä ja juttu menee käynnissä oleviin vaaleihin. Yksi seuralaisista toteaa, ettei voisi mitenkään äänestää sellaista ehdokasta, jolla ei ole lapsia. Olen niin hämmentynyt, etten osaa heittää tarkentavaa kysymystä saati vasta-argumenttia. Juurihan minulle annettiin vastuuta vaikka kuinka, nyt en mahtuisi edes teoriassa joukkoon.

Tarkoittaako lapsettomuus oikeasti sitä, ettei kykene ottamaan vastuuta yhteisistä asioista?

Olen tehnyt työurani aikana miljoonilla euroilla kauppaa, minkä seurauksena moni perhe on saanut leivän pöytään ja laskut maksettua. Huonoina aikoina olen joutunut lomauttamaan työntekijöitä. En ole tehnyt sitä koskaan omasta päätöksestäni, mutta olen kohdannut jokaisen työntekijän kasvotusten ja kestänyt epäuskoisen ja pelokkaan katseen. Olen myös kutsunut heidät kaikki takaisin töihin heti, kun se on ollut mahdollista. Olen tehnyt vaativia asiantuntijatehtäviä ja miettinyt muun muassa sitä, miten minimoidaan teollisuuden fataaleja riskejä ja estetään ihmishenkien menettäminen. Olen ollut vapaaehtoistyössä monenlaisissa vastuutehtävissä. Tällä hetkellä minulle maksetaan julkisista varoista palkkaa, kun koulutan tulevaisuuden osaajia.

Olisinko isänä pystynyt kantamaan näissä paremmin vastuuni? Mitkä ovet minulta on tietämättäni suljettu? Estääkö lapsettomuus tosiaan vastuuseen valitsemisen?

Lähelläni on paljon miehiä, joille nostan hattua niin korkealle kuin kättä riittää. En myöskään missään tapauksessa väitä, etteikö isyys toisi mukana vastuuta ja avaisi uusia näköaloja. Onko se kuitenkaan ainoa tie yhteiskuntakelpoisuuteen ja vastuullisuuteen? Onko meidät lapsettomat tuomittu loppuiäksemme lasten asemaan, kyvyttömiksi aikuisten vastuisiin?

Vai voisiko huomio olla vastuunkannossa ja siinä kasvamisessa, jälkipolven suuruudesta riippumatta?

Isänpäivän jälkitunnelmissa
vieraskynäilijä
AriK

Aatteet puntariin

Olipa kyse uskonnosta, politiikasta, ihmisoikeuksien puolustamisesta tai espanjalaisten löytökoirien pelastamisesta, aatteet antavat merkityksiä ja viitekehyksen elämälle. Vakaumus määrittää näkökulmaa ja täyttää parhaimmillaan pään ja kalenterin lisäksi myös sydämen. Kunnes tapahtuu jotakin ja menneisyys paketoidaan tiukasti ullakon pimeimpään nurkkaan ja ideologiat vaihdetaan uusiin. Intomielisistä saarnaajista tulee sateenkaarenkirjavia humanisteja, jyrkän mustavalkoisista fundamentalisteista välinpitämättömänharmaita kyynikoita.

Osa on heittänyt kasvuvuosien uskomukset kiivaasti romukoppaan. He ovat karistelleet jaloistaan viimeisetkin aatetomun hiukkaset ja sosiaalisista piireistään entisen elämän edustajat. Pilkalliset sanat ovat lennelleet puolten vaihtuessa, eikä verbaalipuukotuksilta ole vältytty. Menneisyys on polttomerkitty suureksi harhaksi, eivätkä takkinsa kääntäneet ole peitelleet kokemustaan petetyksi tulemisesta. Oven jysähtäessä kiinni viimeisen kerran kunnioitus on ropsahtanut rappausten mukana jalkakäytävälle.

Toiset ovat päätyneet uusille poluilleen pitkien pohdintojen kautta. He ovat edenneet maltillisin askelin ja rauhanomaisesti, valmistautuneet perustelemaan ratkaisujaan analyyttisesti itselleen ja muille. Siinä missä ensimmäisille menneisyys on punainen, poisheitettävä vaate, nämä viikkaavat menneisyytensä muistojen laatikkoon osana omaa tarinaansa. Laatikkoa voivat jopa joskus nostalgisoiden avata. Silittelevät entisiä aatteitaan ja ihastelevat, että tämä se oli silloin hienoa ja kylläpä vaan oli tämäkin muotia. Paikoin hymähtelevät ja irvistelevät, mutta kohtaavat kuitenkin historiansa lempeästi ja pystyvät ottamaan vastaan muistoihin liittyvän lämpimän tunteen ailahduksen.

Nuoruuden pitelemättömän innon vaihtuessa elämänkokemuksesta versovaan ymmärrykseen, useimmat päätyvät puntaroimaan perusoletuksiaan ja uskomuksiaan. Olipa taustalla vahvasti väritetyt kasvuvuodet missä tahansa vakaumuksellisessa joukossa, yhteisöön kuulumisen perusteita on tervettä, jopa välttämätöntä, arvioida. Prosessi voi olla kipeä ja omien sekä yhteisön epätäydellisyyksien kohtaaminen vaikeaa, mutta se antaa tilaisuuden sitoutua syvemmin, tai irtautua harkitusti. Olipa asioista prosessin jälkeen mitä tahansa mieltä, asioita ajatelleena voi seistä omin jaloin mielipiteidensä takana ja tarvittaessa puolustaa näkemyksiään, tarvitsematta piiloutua traditioiden tai tottumusten taakse.

Jotkut ajautuvat etäälle kotipesistään, vaikka eivät koskaan aikoneet lähteä. Elämä tapahtuu ja valinnat ovat niin pieniä, ettei niihin arjessa kiinnitä huomiota. Polku etenee risteys kerrallaan, kunnes kulkija yhtäkkiä havahtuu ja huomaa olevansa hyvin kaukana lähtöpisteestä. Sinne seudulle ei pitänyt koskaan päätyä, ei hän tätä suuntaa ollut tietoisesti valinnut.

Kiivaasti takkinsa kääntänyt voi aina tarvittaessa kääntää takkinsa uudelleen. Hän saattaa olla aatteen äärelle palatessaan yhtä innostunut ja vakuuttunut sen totuudesta, kuin oli varma sen totaalisesta harhaanjohtavuudesta hetkeä aiemmin. Maltillinen mielipiteen kypsyttelijä puolestaan voi herätä uusiin prosesseihin ja todeta entisten ajatusten sittenkin elävän. Hän aukaisee menneisyyden laatikon, kopauttaa pölyt aatteistaan, ehkä ajanmukaistaa niitä hieman, ja on jälleen valmis ja vakaumuksellinen.

Matka takaisin voikin olla vaikein juuri heille, jotka eivät tajunneet koskaan lähteneensä. On vaikea lähteä paluumatkalle, kun menomatkasta ei ole selkeää mielikuvaa. Hiljalleen harhautunut ei ehkä tiedä, mitkä risteykset toivat tänne. Epäselvää voi olla sekin, pitääkö palata lähtöpisteeseen vai oliko matkalla ehkä joku parempi pysähdyspaikka. Huomio siirtyy helposti myös muihin, koska mistäpä sen tietää, mitä hekin tästä ajattelevat. Luulevat vielä, että tulin tänne tarkoituksella, eivätkä päästä takaisin. Pahimmillaan säälivät ja pitävät huonompana, kun noin vain eksyin polulta ja hukkasin aatteeni.

Joskus kauas eksyneen on syytä klikata karttasovellus auki ja alkaa miettiä suuntaa takaisin kohti tuttuja perusoletuksia. Toisinaan lähtijä päätyy uusiin, parempiin maisemiin. Näkymät voivat olla avarampia, ja ainakin ne ovat erilaisia ja uutuuttaan kiinnostavia. Kummassakin tapauksessa yhteisöstä soisi löytyvän kypsyyttä kohtaamiseen. Ovien ja sydänten avaaminen voi kirpaista tai palkita, olipa vastassa intomieli, pohtija tai harhailija. Yhteiset aatteet taakseen jättäneen kohtaaminen voi olla vaikeaa, olipa kyse puolueesta, seurakunnasta, potilasyhdistyksestä tai paikallisesta gerbiilikerhosta. Siinä olisi kuitenkin kummallekin osapuolelle mahdollisuus oppia ja kasvaa. Ehkä sitten ovikin kolahtelisi harvemmin poislähdön huutomerkkinä.

 

JK. Jos olet se, joka lähti, löi oven kiinni ja päätti unohtaa kaiken  uskaltaisitko antaa yhteisölle vielä uuden mahdollisuuden? Vuodet ovat kypsyttäneet ja muuttaneet sinua, vaan tuskin on aika ollut sen hellempi muillekaan. Ihmisten kasvaessa myös yhteisöt kehittyvät. Oven takana voikin nyt olla odottamassa ihan toisenlainen joukko kuin taakse jättämäsi. Ehkä jopa sellainen, mitä silloin lähdit etsimään?

Ihan introverttina

Ihan vain introverttina tässä mietin, että kyllä pitäisi ihmisten ymmärtää, ettei jaksa toisten juttuja loputtomasti. Mielellään juo kahvit ja erityisen hyvien tovereiden kanssa istuu vielä sen jälkeen sohvalle tarinoimaan. Mutta rajansa on istumisella ja sen rajan läheisyys on kääntäen verrannollinen läsnäolevien ihmisten määrään. Jos lähteekin ilta liikkeelle tasapainossa, loppua kohden ekstrovertit ovat osmoottisesti imeneet energian introverteistä. Jos kotimatka starttaa yhtä aikaa, katu täyttyy täynnä riemua ja elämää olevista ekstroverteista, ja kadun pimeitä reunoja hiipivistä riutuneista introverteista.

Kyllä pitäisi tajuta sekin, ettei sovi plaseerata introverttia juhlissa yksin vieraiden ihmisten pöytään. Pelkästään juhliin lähteminen, sankareiden kättely ja muotomenoihin kuuluvien mitään sanomattomien, mutta ehdottomasti hyvää tarkoittavien, tervehdysten tuottaminen kuluttavat kokonaisen viikon sosiaaliset energiat. Onkin kovin todennäköistä, että introvertista jää pöytäseurueelle hiukan umpimielinen, ellei jopa vajaamielinen kuva.

Omimmillaan introvertti on juhlien tylsällä osuudella, nimittäin puheiden ja seuraleikkien aikana. Silloin kun saa ihan vain passiivina istua paikoillaan. Kukaan ei myöskään kiinnitä huomiota, kuunteliko ihan oikeasti Uolevi-sedän tarinan kylän ensimmäisestä traktorista tai jaksoiko nauraa neljännensadannenkolmannen kuulemansa Tuttu juttu -leikin vastauksille. Riittää, ettei nuku näkyvästi ja yhtyy pari kertaa muun yleisön hörähdyksiin pienellä naurahduksella.

Tarkkaavaisuuden ei kuitenkaan pidä antaa herpaantua, sillä aina on mahdollisuus joutua osaksi leikkejä. Kyllä pitäisi juhlien järjestäjien muistaa, ettei ole kenenkään etu valita introverttia mukaan seuraleikkeihin. Kuluu ne loputkin sosiaaliset energiat siinä ja tulee paha mieli kaikille. Sopii unohtaa tasapuolisuus ja antaa ekstroverttien leikkiä ja laulella rauhassa. Saavat samalla ladattua itseään siinä erikoislaatuisessa fissio-fuusio-reaktiossa, jolla voisi ratkaista maailmanlaajuisen energiakriisin. Joukko tyhjäakkuisia ekstrovertteja kokoontuu yhteen, ja jatkaa hetken päästä matkaa akut täyteen ladattuina. Kun siis ekstrovertit synnyttävät energian keskenään, sen sijaan että imisivät sitä introverteilta, juhlien energiatase säilyy positiivisena.

Keskivertoekstroverttien on vaikea tajuta, miksei introvertti innostu ja lähde kaikkeen mukaan. Jos introvertti jaksaa avata suunsa, hän kysyy, että miksi pitäisi. Ekstrovertti on kuin sähäkällä turbolla varustettu bensakone, joka tankin tyhjentyessä suuntaa äkkiä muiden joukkoon lähimmälle aakkosasemalle vauhtia hakemaan. Pelkästä muiden mersujen läsnäolosta voimaantuneena lähtee sitten taas renkaat vinkuen etsimään seuraavaa kohdetta ja lisää vingutusseuraa.

Introvertti taasen on enemmänkin kuin hybridi. Tarpeen tullen kyllä kiihtyy ja liikkuu ketterästi. Äärimmäisessä pakossa vinkaisuttaa rengastakin joskus, joskin mielellään sillä tavalla hillitysti. Omimmillaan on kuitenkin ekologisesti sähköllä edetessään,  turhia hötkyilemättä ja isompaa ääntä pitämättä. Latautuukin parhaiten jarrutellessaan, tai kun saa hissutella omaan tahtiin vaihde vapaalla.

Ekstrovertin kaahatessa moottoritiellä rampista eteen sataakahtakymppiä, introvertilla on aina varaa jarruttaa välttääkseen liian läheistä kontaktia. Samalla tulee taas akkuakin ladattua hiukan. Sosiaalisuudelle on näet määrämitta joka päivälle ja viikolle. Kun se täyttyy, se täyttyy. Ennakoiva ajo on tarpeen, jotta mittarit eivät mene punaiselle väärään aikaan.

Siinä missä ekstrovertti turhautuu introverttiin ja pitää hiljaisempaa kanssaeläjää töykeänä ja hieman yksinkertaisena myötäilijänä, introvertti sortuu tulkitsemaan ekstrovertin itsekeskeiseksi vouhottajaksi, jolla on ihan liikaa intoa omien näkemystensä esittelyyn. Sosiaaliset odotukset ovat ekstrovertin puolella ja introvertti kokee olevansa uhanalainen laji, jota kukaan ei suojele.

Kyllä pitäisi antaa tila päiväkodeissa, kouluissa, kodeissa ja työpaikoilla majailevalle suurelle hiljaisten ajattelijoiden joukolle. Jokaista introvertille osoitettua reipastumiskäskyä vastaan tulisi antaa puolitoista hiljenemiskäskyä ekstroverteille, jotta saavutettaisiin jonkinlainen tasapaino ja yhteisymmärrys voisi lisääntyä. Ei sitten ehkä menisi kenkiin kiviäkään niin paljon. Tiedä vaikka saataisiin maailmaan rauha ja riittävästi ruokaa joka vertille.

Kyllä olisi ihan kokeilemisen arvoista, vaan mitäpä tuosta laajemmin huutelemaan. Ihan vain introverttina tässä mietin.

blog-introvertti

Sovinto

Kyllä Jumala antaa anteeksi,
mutta ihmisten kanssa on niin ja näin.

Punainen ja valkoinen merkitsevät meidän sukupolvellemme niin, eivät juuri mitään. Kaksi viatonta väriä, jotka kautta maailman liittyvät merkityksellisiin hetkiin. Valkoinen nähdään puhtaana ja tavoiteltavana, on sitten kyse konfirmaatioalbasta tai morsiuspuvusta, ensilumesta tai skandinaavisesta sisustuksesta. Joulua ja ystävänpäivää värittävä punainen tuo lämpöä ja herättää tunteita. Siinä missä valkoinen sävyineen on kaikkien omaisuutta ja vapaa yhteiskunnallisista aatteista, punaiseen liittyy vahva poliittinen lataus, ja useiden ylikansallisten tuotemerkkien tunnistettavuus. Mikä ironia.

Toisin oli sata vuotta sitten. Silloin punainen ja valkoinen piirsivät maahamme jakolinjan, jonka vartioimisesta maksettiin molemmin puolin liian kova hinta. Vuoden 1918 tapahtumia on ollut vaikea käsitellä. Taakka on ollut niin raskas, että yksinomaan sisällissodan käsitteen omaksuminen ja hyväksyminen on ottanut aikansa. Etenkin rajuimpien yhteenottojen alueilla haava on ollut syvä ja avoin näihin päiviin saakka.

Omasta arjesta katsoen on vaikea ymmärtää, mitä silloin tapahtui. Miltä on mahtanut tuntua, kun ystävät ja naapurit kääntyvät toisiaan vastaan, tai kuinka paljon on pelottanut kotikaupungin muuttuessa sotatantereeksi. Ikäluokalleni ei syntynyt edes koulun historian tunneilla kunnollista käsitystä tästä aikakaudesta. Sodan rajuilta vaiheilta säästyneellä alueella kasvaneena on hämmentävää tajuta tietävänsä enemmän vaikkapa Ruandan kansanmurhasta, hutuista ja tutseista, kuin omaa kotimaata niinkin lähihistoriassa ravisuttaneesta vaiheesta.

Joissain kodeissa, kylissä ja kaupungeissa puna-valkoinen todellisuus on vaaninut arjen varjoissa kaikki nämä vuosikymmenet. Kipeät muistot ovat kulkeneet sukupolvien mukana ja seuraukset ovat näkyneet työpaikoilla, naapurustoissa ja suvuissa. Tiukan paikan tullen vanha jakolinja on noussut erottavaksi harjanteeksi ruokapöytiin, kahvihuoneisiin ja kyläparlamentteihin. Tilanteiden kärjistyessä kaikkein lähimmätkin on jaettu niihin ja meihin.

Kiitollisena olen seurannut, miten satavuotista hiljaisuutta on alettu viimein rikkoa. Aiempaa tarkempi ja rehellisempi historiankirjoitus on sanoittanut yhteistä kokemusta paikoin uusiksi. Väkivallan kierrettä kuvaa hyvin muun muassa Ylen Ajankohtaistoimituksen tuore dokumentti Julma maa. Teemalle on annettu muotoa myös lukuisilla laadukkailla kulttuurituotannoilla. Vanhan kotikaupunkini vaiheita avasi konkreettisella tavalla Tampereen Teatterin 1918 Teatteri taistelussa. Näytöksen loputtua taistelun jäljet näkyivät käytävillä, ja teatteritalosta ulos astuessa katse hakeutui Keskustoria ympäröivien talojen ikkunoihin kuin odottaen näkevänsä kiväärinpiippuja.

Ei mennyttä voi muuttaa,
ei eilispäivää takaisin saa.
Vaikka päiväkirjan polttaa,
ei heivauta se historiaa.
Siis sidotaan nää haavat
ja tehdään jotain rakentavaa.
Kai joskus me voidaan,
jos Jumalakin unohtaa.

Ehkä aika on viimein kypsä asioiden käsittelylle. Avoin jakaminen mahdollistaa tapahtuneen läpikäymisen, hyväksymisen ja anteeksiantamisen. Kansa tarvitsee toipuakseen sovintoa. Menneestä on syytä myös oppia. Totesin taannoin viisauden olevan siinä, että muistaisimme, ettemme toistaisi. Kansalaissodan todellisuutta ei saa unohtaa, mutta haavojen voisi jo antaa parantua.

Toivon, ettemme enää koskaan ajaudu niin syvälle hyökkäys- ja puolustusasemiin, etteivät demokratian periaatteet ja menetelmät riitä asioiden ratkaisemiseen. Hiertääpä kengässä kivenä kasvavat luokkaerot tai mielipiteitä jakavat poliittiset ratkaisut, kopistellaan tossut tyhjiksi ja koitetaan elää toistemme kanssa. Suojellaan sivistystä, kunnioitetaan kanssakulkijoitamme ja eletään sovinnossa seuraavatkin sata vuotta, vaikka olisimme eri mieltä asioista. On vaikea keksiä mitään sellaista oman kansan sisäistä jakolinjaa, jonka vuoksi kotimaan turvallisuus kannattaisi uhrata.

 


Sitaatit Lasse Heikkilän ja Pekka Simojoen Sovinto-musikaalista, jonka yksi mieleenpainuva hetki oli nähdä eräs eteläpohjalainen ekonomi laulamassa raivokkaasti nyrkki pystyssä työläisten kapinalauluja. Mikä tilannekuva siitä, miten siltoja rakennetaan paremman tulevaisuuden puolesta.

Laittakaa muistiin myös Elias Simojokea esittänyt Jussi Lukács, jolle voisin hyvinkin ennakoida menestyksekästä tulevaisuutta teatterilavoilla.

Pakko kirjoittaa

Miks et oo kirjoittanut?

Olis kiva, jos kirjoittaisit.

Ei se sunkaan blogi sit pitkäikäinen ollut.

Mä ainakin seuraan vaan sellaisia blogeja, jotka päivittyy säännöllisesti.

Olisi kiva kirjoittaa, mutta kun kaikki on jo sanottu. Joku jossain jo nokkelasti kietoi kirjaimet sanoiksi ja kääri sanoista virkkeitä, joiden rinnalla omat mieleenpulpahdukset tuntuvat kovin tarpeettomilta. Hajanaiset ajatuksen alut haihtuvat syystuuliin ennen kuin ehtivät muodostua ihan oikeiksi ajatuksiksi. Harvakseltaan mieleen tullut valmis virke unohtuu arjen kiireiden alle, ja ne ainoat mielessä pysyneet sanat kaikuvat tyhjinä.

Toki kirjoitan. Näpeistäni lähtee päivittäin kymmeniä viestejä sähköpostiin ja pikaviestimiin. Naputtelen joka viikko liudan päätöksiä, ohjausviestejä ja palautteita. Tuotan monta kertaa viikossa markkinointitekstejä nopealla aikataululla. Joskus väliin mahtuu ajatuksella mietitty kortti ystävälle tai muutama sana muistiin itselle. Puhumattakaan siitä lakkaamattomasta tekstintuottamisen pakosta, joka tutkimustyön myötä astui elämääni.

Tämä pakollinen arkikirjoittaminen ei kuitenkaan useimmiten tuota erityistä iloa. Harvemmin jään miettimään sanavalintoja tai hiomaan ilmaisua. En myöskään arjessa koe lainkaan ongelmalliseksi kopioida toistuvasti omia lauseitani, jos ne ovat tarkoituksenmukaisia, täsmällisiä ja palvelevat tarkoitustaan tehokkaasti.

On toisenlaistakin kirjoittamisen pakkoa. Sellaista, joka kesällä inspiroitui yllättävästä kysymyksestä. Nopeiden vaiheiden myötä kynästä irtosi tekstiä taitavalle säveltäjäystävälleni materiaaliksi (esimerkiksi tämä ja tämä). Prosessi on ollut kiinnostava, enkä malta odottaa, että laulut joskus päätyvät muidenkin kuultavaksi.

Sanoituksia luultavasti tulee mietittyä jatkossakin. Tosin nyt oma musiikin kuuntelu on siirtynyt entistä enemmän lyriikoiden analysointiin. Siellä odottaa sama kevyt tuska; kaikki on jo sanottu, kaikki tehokeinot käytetty, kaikki nokkelat ideat keksitty. Biisikansioon kerääntyy irrallisia riimejä ja yksinään kelluvia lauseita, jotka eivät löydä itselleen seuraa.

Vaikka kiire hillitsee kirjoitusvalmiutta ja kaikki tuntuu sanotulta, sanoille on välillä aurattava tilaa. Ne antavat muodon kaikelle silloinkin, kun maailma myllertää ja huominen hämärtyy. Virkkeet auttavat hahmottamaan kokonaisuuksia, havaitsemaan syy-seuraussuhteita ja tunnistamaan vaikuttimia. Kirjoittaessa tulee puhumista harkitummin jäsenneltyä, mitä oikeastaan onkaan mieltä yhtään mistään.

Aion siis yhä kirjoittaa, mutta edessä on luultavasti monia hetkiä, jolloin muu elämä ja pakkokirjoittaminen vie tilaa kirjoittamisen pakolta. Silloin saatan kaivata inspiraation tueksi ideoita ja kysymyksiä. Jos haluat kantaa kortesi kekoon, kommentoi tämän tekstin alle tai tililläni somessa aihetoiveita. Palautetta voi lähettää myös viestinä. Kerro mitä olet miettinyt, tai mitä haluaisit minun miettivän. Mistä haluaisit kuulla, tai mistä on jo kuultu ihan riittävästi. Kaikenlainen palaute on tervetullutta. Palautteen puuttuminen kun saa usein miettimään, josko sittenkin kannattaisi palata kirjoittamaan pöytälaatikkoon.

blog-einukkuvaa2