Tänä jouluna päätin olla suorittamatta. Olen päättänyt ennenkin, mutta innostuneen aherruksen ja pakonomaisen pusertamisen raja on usein ollut veteen piirretty. Viime vuonna kotiin tuli joulu pihakuusella, ovikranssilla, kynttilöillä ja kymmenillä glögimukillisilla. Nyt ollaan joulun laittamisessa jo yhtä ikkunatähteä pidemmällä. Leppoisasti jatkaen täällä saattaa tänä vuonna aattoon mennessä näyttää hyvinkin joululta. Tai sitten ei. Toivon vain, että herään aattoaamuun levänneenä ja hyvällä tuulella.

Neljä sunnuntaita, neljä lupausta. Adventti, Adventus Domini, Herran tuleminen.

Joulun odotus on myös Pyhän odottamista. Kaiken puuhastelun keskellä on tilaisuus pohtia, mikä on tärkeää. Pysähtyä havaintojensa kanssa, tarvittaessa tarkistaa suuntaa. Arvioida, missä on ympäristön vaikutuksesta tai omaa välinpitämättömyyttään vaihtanut itselleen tärkeitä arvoja johonkin kestämättömämpään.

Villin melskeen, helinän ja helskeen keskellä nousee esiin arkea ja ihmisyyttä kannatteleva lupaus.

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. (Matt. 11:28)

Tähän lupaukseen tartun ensimmäisenä. Jouluakin on lupa lähestyä levosta käsin.