Sun muisto on meidän oviverhoissa. Niissä, joihin yöllä oksensit mussutettuasi koko pitkän automatkan sipsejä ja karkkia. Syytit meitä, ”koska te ette kieltäneet syömästä”. Nyt et enää koskaan nuku niiden verhojen suojissa.

Sun muisto on meidän sohvalla. Siinä, jota oli lähdettävä katsomaan, koska ”haluat nähdä, millainen on sohva, joka ostetaan loppuelämäksi”. Et enää koskaan rojahda sille sohvalle. Se sohva ehkä kulkee meidän mukana loppuelämän. Sä et.

Sun muisto häivähtelee meidän eteisessä. Siellä, missä joka kerta lähtiessä varmistettiin, onhan kaikki mukana. ”Onko puhelin? Näytä!” Siinä eteisessä, josta lähes yhtä monta kertaa kotiin palattuamme löysimme sulta unohtuneen vaatteen, kengät, aurinkolasit tai lippalakin.

Nyt et enää koskaan askella reippaasti meidän ovelle. Et enää koskaan halaa meitä lähtiessäsi. Et lupaa palata taas.

Sun muisto on meidän vuodesohvassa. Siinä, jonka laatikossa säilöttiin sun käyttämiä lakanoita. Laitettiin lakanoiden päälle lappuun nimi ja päivämäärä, ettei vaan menisi sun ja siskon lakanat sekaisin. Ne oli aina ne tutut lakanat, paitsi silloin kun haluttiin sua vähän kiusata. Silloin haettiin kaapista vaihteeksi vaaleanpunainen setti.

Siellä laatikossa on vieläkin sun lakanat, jotka pitäisi nyt pestä.

Sun muisto on pohjoisen maisemissa. Siellä tunturin laella, josta en enää voi katsoa avaraa maisemaa ajattelematta, että sä et näe sitä samaa näkymää enää koskaan. Eikä me nähdä sua. Ei sieltäkään.

Sun muisto on kotamunkeissa, joita ei onneksi enää saa. Ne olisivat aina muistuttaneet sun onnellisen yllättyneestä ilmeestä, kun lautasellasi olikin kaksi munkkia kerralla. ”En oo koskaan saanut kahta.” Sen jälkeen oli kunnia-asia tarjota sulle aina kaksi. Joka kerta sun hymy levisi korviin asti.

Sun muisto on siellä kaikkialla, mihin katse ulottuu. Parven pitkissä aamuissa ja kapean keittiön kokkivuoroissa. Rypsiöljypullossa, kun halusit ostaa sitä vähintään neljä litraa, että saat tehtyä pitsaa lomalla. Sun naurussa, kun jouduit myöntämään, että saattoi tulla pieni laskuvirhe.

Nyt oon melkein kiitollinen karvakavereista, joiden takia en sen tutun katon alla enää voi oleilla. Haluaisin istua siellä muistelemassa sua, mutta näkisin ja kuulisin sut ihan kaikessa. 

Mutta muuallakin oot melkein kaikessa. Nyt vielä muistan sun sanailuja meidän kodista ja sisustusvalinnoista, sun innokkaan selityksen hyvän ruoan äärellä, sun pohdintoja ja syväanalyyseja taidenäyttelyissä ja teatterissa. Pitkiä keskusteluja illan hiljentyessä, niitä joihin halusit palata myöhemmin, koska tarvitsit aikaa ajatella omaa mielipidettäsi asioista.

Sun muisto on jopa laivamatkan päässä. Se on tukholmalaisessa kahvilassa, jossa sun leuka loksahti, kun menin selvittämään asioita. ”Häh, se puhuu ruotsia?” Se on tallinnalaisessa ravintolassa, jossa oli sun mielestä runouteen inspiroiva ilmapiiri.

Sun muisto on VR:n junassa, jonne jäi meidän sulle ostama pipo. ”Kun se nainen istui sen päälle, enkä mä kehdannut pyytää sitä siirtymään.”

Sun sanat kai väistämättä unohtuvat joskus. Muisto sun äänestä haalistuu, eikä keho muista enää halaustasi. Mutta sun muisto on viilletty syvälle meidän sydämiin.

Sun muisto on kaikessa, mutta silti mulla on pakahduttava ikävä sua. Kunpa aikaa olisi ollut enemmän.

Sä kasvatit mua ja meitä, opetit paljon. Toit iloa meidän elämään.

Viimeiseksi opetit meitä luopumaan. Sitä en olisi halunnut sulta oppia.

—

Aleksi 1999–2023