Joulupostauksen piti saada jatkoa, mutta arki pyöri vinhana aattoaamuun asti. Kerta toisensa jälkeen valitsin olla kirjoittamatta ja priorisoin velvoitteet. Lukuisia ajatuksia vilahteli mielen reunoilla, yhtä monta kertaa jäivät keskeneräisiksi. Kiire tuntui tyhjentäneen aivot kokonaan. Blogi häilyi mielessä, ei vain ollut mitään sanottavaa.

Odotin joululomaa ja kirjapinoja, joita pääsisin kahlaamaan. Mistään ämpäristä kun ei riitä ammennettavaa, jollei sitä välillä täytä. Oli aika ruokkia omaa ajattelua. Onneksi joulun ajomatkoille on mahtunut useampi tunti äänikirjojen äärellä, olenpa ehtinyt avata pari perinteistäkin kirjaa.

Ajatukset löytyivät kuitenkin muualta. Loma johti askeleet yhteen sielunmaisemaani – paikkaan, josta näkee kauas jokaiseen ilmansuuntaan. Nopealiikkeinen, kaunis pohjoinen talviaurinko valaisi tutun näkymän. Huiput lepäsivät vaaleanpunaisessa valossa ja laakeat aavat hohtivat valkoisina huurteisen metsän keskeltä.

Samoja nurkkia oli eräs tuttu juuri kuvannut someen ja merkinnyt sielunmaisemakseen. Pienessä pakkasessa taapertaessani tajusin jotain omasta sielunmaisemastani. Niin paljon kuin maaseudulla kasvaneena pidänkin metsäpoluista ja varsinkin omien polkujen tarpomisesta ihan oikeaan metsään – sellaiseen hieman pusikkoiseen itäsuomalaiseen, jossa välillä päätyy läpipääsemättömään ryteikköön, ja jossa varovaisenkin kulkijan jäljiltä oksat räpsyvät perässätulijan kasvoihin – metsän syövereissä ajatukset jäävät helposti kiinni lehvästöihin.

Rakkaimpia sielunmaisemiani yhdistää avaruus. Tutun tunturin laki ja kotijärvien rannat pysäyttävät rajattomiksi ajoiksi. Saman ajatusten vapauden löydän muualtakin korkealta ja vieraampienkin vesien ääreltä. Kun katse voi hakeutua tarkkaa kohdetta määrittelemättä etäälle, ajatukset saavat ilmaa ja löytävät uusia reittejä. Ideat löytyvät etsimättä ja uudet yhteydet hahmottuvat hakematta.

Niistä avaruuksista toivottavasti löytyy ammennettavaa myös ensi vuoteen. Taannoin täällä blogissa vilahtanut kaimani Canthin ajatelma ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää” ei minulle niinkään tarkoita aktiviteettien tai virikkeiden puutetta – niitä useimmat meistä kyllä löytävät elämäänsä. Sen sijaan sisällöllisesti köyhä, ajattelultaan nukkuva tai puolikuollut elämä hirvittää.

Toivonkin meille jokaiselle tähän vuoteen riittävästi avaruutta elämään ja ajatuksiin, jotta näkisimme laajasti ja laajalle. Siinä voisi olla ainekset parempaan elämään ja maailmanrauhaan; sopuisaan yhteiseloon erilaisten ihmisten, ihmisryhmien ja kansakuntien välillä.

JK. Pohjalaisten ystävieni järkytykseksi on todettava, että tylsänlättänät peltoaukeat korskeine taloineen eivät herätä minussa erityisen positiivisia ajatuksia, mutta kiva, jos ne toimivat teille. Sielua ruokkivat maisemat ovat kovin erilaisia. Etsi siis omasi, on se sitten cityn sykkeessä tai suon laitamilla.