Sovinto

Kyllä Jumala antaa anteeksi,
mutta ihmisten kanssa on niin ja näin.

Punainen ja valkoinen merkitsevät meidän sukupolvellemme niin, eivät juuri mitään. Kaksi viatonta väriä, jotka kautta maailman liittyvät merkityksellisiin hetkiin. Valkoinen nähdään puhtaana ja tavoiteltavana, on sitten kyse konfirmaatioalbasta tai morsiuspuvusta, ensilumesta tai skandinaavisesta sisustuksesta. Joulua ja ystävänpäivää värittävä punainen tuo lämpöä ja herättää tunteita. Siinä missä valkoinen sävyineen on kaikkien omaisuutta ja vapaa yhteiskunnallisista aatteista, punaiseen liittyy vahva poliittinen lataus, ja useiden ylikansallisten tuotemerkkien tunnistettavuus. Mikä ironia.

Toisin oli sata vuotta sitten. Silloin punainen ja valkoinen piirsivät maahamme jakolinjan, jonka vartioimisesta maksettiin molemmin puolin liian kova hinta. Vuoden 1918 tapahtumia on ollut vaikea käsitellä. Taakka on ollut niin raskas, että yksinomaan sisällissodan käsitteen omaksuminen ja hyväksyminen on ottanut aikansa. Etenkin rajuimpien yhteenottojen alueilla haava on ollut syvä ja avoin näihin päiviin saakka.

Omasta arjesta katsoen on vaikea ymmärtää, mitä silloin tapahtui. Miltä on mahtanut tuntua, kun ystävät ja naapurit kääntyvät toisiaan vastaan, tai kuinka paljon on pelottanut kotikaupungin muuttuessa sotatantereeksi. Ikäluokalleni ei syntynyt edes koulun historian tunneilla kunnollista käsitystä tästä aikakaudesta. Sodan rajuilta vaiheilta säästyneellä alueella kasvaneena on hämmentävää tajuta tietävänsä enemmän vaikkapa Ruandan kansanmurhasta, hutuista ja tutseista, kuin omaa kotimaata niinkin lähihistoriassa ravisuttaneesta vaiheesta.

Joissain kodeissa, kylissä ja kaupungeissa puna-valkoinen todellisuus on vaaninut arjen varjoissa kaikki nämä vuosikymmenet. Kipeät muistot ovat kulkeneet sukupolvien mukana ja seuraukset ovat näkyneet työpaikoilla, naapurustoissa ja suvuissa. Tiukan paikan tullen vanha jakolinja on noussut erottavaksi harjanteeksi ruokapöytiin, kahvihuoneisiin ja kyläparlamentteihin. Tilanteiden kärjistyessä kaikkein lähimmätkin on jaettu niihin ja meihin.

Kiitollisena olen seurannut, miten satavuotista hiljaisuutta on alettu viimein rikkoa. Aiempaa tarkempi ja rehellisempi historiankirjoitus on sanoittanut yhteistä kokemusta paikoin uusiksi. Väkivallan kierrettä kuvaa hyvin muun muassa Ylen Ajankohtaistoimituksen tuore dokumentti Julma maa. Teemalle on annettu muotoa myös lukuisilla laadukkailla kulttuurituotannoilla. Vanhan kotikaupunkini vaiheita avasi konkreettisella tavalla Tampereen Teatterin 1918 Teatteri taistelussa. Näytöksen loputtua taistelun jäljet näkyivät käytävillä, ja teatteritalosta ulos astuessa katse hakeutui Keskustoria ympäröivien talojen ikkunoihin kuin odottaen näkevänsä kiväärinpiippuja.

Ei mennyttä voi muuttaa,
ei eilispäivää takaisin saa.
Vaikka päiväkirjan polttaa,
ei heivauta se historiaa.
Siis sidotaan nää haavat
ja tehdään jotain rakentavaa.
Kai joskus me voidaan,
jos Jumalakin unohtaa.

Ehkä aika on viimein kypsä asioiden käsittelylle. Avoin jakaminen mahdollistaa tapahtuneen läpikäymisen, hyväksymisen ja anteeksiantamisen. Kansa tarvitsee toipuakseen sovintoa. Menneestä on syytä myös oppia. Totesin taannoin viisauden olevan siinä, että muistaisimme, ettemme toistaisi. Kansalaissodan todellisuutta ei saa unohtaa, mutta haavojen voisi jo antaa parantua.

Toivon, ettemme enää koskaan ajaudu niin syvälle hyökkäys- ja puolustusasemiin, etteivät demokratian periaatteet ja menetelmät riitä asioiden ratkaisemiseen. Hiertääpä kengässä kivenä kasvavat luokkaerot tai mielipiteitä jakavat poliittiset ratkaisut, kopistellaan tossut tyhjiksi ja koitetaan elää toistemme kanssa. Suojellaan sivistystä, kunnioitetaan kanssakulkijoitamme ja eletään sovinnossa seuraavatkin sata vuotta, vaikka olisimme eri mieltä asioista. On vaikea keksiä mitään sellaista oman kansan sisäistä jakolinjaa, jonka vuoksi kotimaan turvallisuus kannattaisi uhrata.

 


Sitaatit Lasse Heikkilän ja Pekka Simojoen Sovinto-musikaalista, jonka yksi mieleenpainuva hetki oli nähdä eräs eteläpohjalainen ekonomi laulamassa raivokkaasti nyrkki pystyssä työläisten kapinalauluja. Mikä tilannekuva siitä, miten siltoja rakennetaan paremman tulevaisuuden puolesta.

Laittakaa muistiin myös Elias Simojokea esittänyt Jussi Lukács, jolle voisin hyvinkin ennakoida menestyksekästä tulevaisuutta teatterilavoilla.

Pakko kirjoittaa

Miks et oo kirjoittanut?

Olis kiva, jos kirjoittaisit.

Ei se sunkaan blogi sit pitkäikäinen ollut.

Mä ainakin seuraan vaan sellaisia blogeja, jotka päivittyy säännöllisesti.

Olisi kiva kirjoittaa, mutta kun kaikki on jo sanottu. Joku jossain jo nokkelasti kietoi kirjaimet sanoiksi ja kääri sanoista virkkeitä, joiden rinnalla omat mieleenpulpahdukset tuntuvat kovin tarpeettomilta. Hajanaiset ajatuksen alut haihtuvat syystuuliin ennen kuin ehtivät muodostua ihan oikeiksi ajatuksiksi. Harvakseltaan mieleen tullut valmis virke unohtuu arjen kiireiden alle, ja ne ainoat mielessä pysyneet sanat kaikuvat tyhjinä.

Toki kirjoitan. Näpeistäni lähtee päivittäin kymmeniä viestejä sähköpostiin ja pikaviestimiin. Naputtelen joka viikko liudan päätöksiä, ohjausviestejä ja palautteita. Tuotan monta kertaa viikossa markkinointitekstejä nopealla aikataululla. Joskus väliin mahtuu ajatuksella mietitty kortti ystävälle tai muutama sana muistiin itselle. Puhumattakaan siitä lakkaamattomasta tekstintuottamisen pakosta, joka tutkimustyön myötä astui elämääni.

Tämä pakollinen arkikirjoittaminen ei kuitenkaan useimmiten tuota erityistä iloa. Harvemmin jään miettimään sanavalintoja tai hiomaan ilmaisua. En myöskään arjessa koe lainkaan ongelmalliseksi kopioida toistuvasti omia lauseitani, jos ne ovat tarkoituksenmukaisia, täsmällisiä ja palvelevat tarkoitustaan tehokkaasti.

On toisenlaistakin kirjoittamisen pakkoa. Sellaista, joka kesällä inspiroitui yllättävästä kysymyksestä. Nopeiden vaiheiden myötä kynästä irtosi tekstiä taitavalle säveltäjäystävälleni materiaaliksi (esimerkiksi tämä ja tämä). Prosessi on ollut kiinnostava, enkä malta odottaa, että laulut joskus päätyvät muidenkin kuultavaksi.

Sanoituksia luultavasti tulee mietittyä jatkossakin. Tosin nyt oma musiikin kuuntelu on siirtynyt entistä enemmän lyriikoiden analysointiin. Siellä odottaa sama kevyt tuska; kaikki on jo sanottu, kaikki tehokeinot käytetty, kaikki nokkelat ideat keksitty. Biisikansioon kerääntyy irrallisia riimejä ja yksinään kelluvia lauseita, jotka eivät löydä itselleen seuraa.

Vaikka kiire hillitsee kirjoitusvalmiutta ja kaikki tuntuu sanotulta, sanoille on välillä aurattava tilaa. Ne antavat muodon kaikelle silloinkin, kun maailma myllertää ja huominen hämärtyy. Virkkeet auttavat hahmottamaan kokonaisuuksia, havaitsemaan syy-seuraussuhteita ja tunnistamaan vaikuttimia. Kirjoittaessa tulee puhumista harkitummin jäsenneltyä, mitä oikeastaan onkaan mieltä yhtään mistään.

Aion siis yhä kirjoittaa, mutta edessä on luultavasti monia hetkiä, jolloin muu elämä ja pakkokirjoittaminen vie tilaa kirjoittamisen pakolta. Silloin saatan kaivata inspiraation tueksi ideoita ja kysymyksiä. Jos haluat kantaa kortesi kekoon, kommentoi tämän tekstin alle tai tililläni somessa aihetoiveita. Palautetta voi lähettää myös viestinä. Kerro mitä olet miettinyt, tai mitä haluaisit minun miettivän. Mistä haluaisit kuulla, tai mistä on jo kuultu ihan riittävästi. Kaikenlainen palaute on tervetullutta. Palautteen puuttuminen kun saa usein miettimään, josko sittenkin kannattaisi palata kirjoittamaan pöytälaatikkoon.

blog-einukkuvaa2

Soispa kerran vielä

Hiekka rahisee
kenkien alla
kun yksin kulkee
taivasalla
mies tuntematon
matkalle kadonnut

Sade ropisee
ikkunan pieliin
kun jälleen vaipuu
mustiin mieliin
nainen tuntematon
huoliinsa hukkunut

Ei kaiu siellä
ääni enkelten
ei enää soi laulu pyhien
Kuuluu vain kumu menneiden
synkkien vuosien

Varjo vilahtaa
ikkunan takaa
ja hetken aikaa
hiljaa makaa
lapsi tuntematon
arkeensa eksynyt

Metsän laidalla
joutsenet huutaa
ja ilman ääntä
aukoo suutaan
vanhus tuntematon
muistoihin pudonnut

Ei kaiu siellä
ääni enkelten
ei enää soi laulu pyhien
Kuuluu vain kumu menneiden
synkkien vuosien

Kunpa kaikuis siellä
ääni enkelten
soispa kerran vielä laulu pyhien
Loistais valo nurkkaan pimeään
toivoa antaen

Kunpa kaikuis siellä
ääni enkelten
soispa kerran vielä laulu pyhien
Loistais valo nurkkaan pimeään
toivoa antaen
pelot poistaen

Kotiovi

He tulivat tänne sieltä, missä asiat eivät ole näin hyvin. Sulkivat kotiovensa ja lähtivät, koska ei ollut vaihtoehtoja. Ei ollut aikaa katsella taaksepäin. Kaikilla oli yksi, yhteinen suunta: pois.

Yhdellä tosin ei ollut enää kotiovea, minkä sulkisi takanaan. Toisella tutkintopaperit jäivät hakematta yliopistosta, joka katosi yhden yön aikana. Kolmas ei ole vieläkään kuullut läheisistään.

Tänne he tulivat yksin ja vailla tietoa tulevasta. Tähän kylmään maahan he kuitenkin päättivät tottua. Vaikka tämän maan ihmiset ovat vähän jähmeitä ja ruoka mautonta, täällä odotti turva ja tulevaisuus. Täältä löytyi kotiovi, jonka voi avata ja sulkea rauhallisin mielin.

He päättivät hyödyntää saamansa mahdollisuuden. Kovalla työllä kummallinen kieli alkaa taipua muotoihinsa. Kielitaidon myötä haave suomalaisesta korkeakoulututkinnosta muuttuu toteutuvaksi suunnitelmaksi. He kieltäytyvät mahdollisuudesta jatkaa opintoja englanniksi päästäkseen helpommalla. He haluavat oppia suomen niin, että saavat täältä oikeasti töitä. Että voivat elää ja kasvattaa lapsensa täällä. Turvassa.

”Suomalainen lukee tätä ehkä kaksi tuntia. Minä luen neljä tai kuusi, tai enemmän. Ei haittaa. Me teemme töitä. Paljon töitä.”

Tässä on jotain sitä samaa vimmaa ja syvää päättäväisyyttä, jolla Suomea rakennettiin sotien jälkeen. Uurastamista hiertymiä ja hikeä pelkäämättä, jotta toivottomuuden, surun ja epävarmuuden jälkeen löytyisi taas vakaa arki. Että lapset saisivat alun, jota menneisyys ei paina alas. Että perheellä olisi yhteinen kotiovi, josta lähteä töihin ja kouluun.

Kotiovi, jonka kummallakaan puolella ei tarvitse pelätä.


Osallistun korkeakoulutettujen pakolaisten tukemiseen heidän opintopoluillaan – ja opin joka kohtaamisessa.

Luulin

Luulin, että arki on helppoo,
saan valita ja mennä
Luulin, sääntöjä ei laadita,
kuuliaisuutta ei vaadita

Luulin, että päätän vain suunnan,
saavutan tavoitteet,
teen kaikki maalit
Luulin, elämäni sanoitan,
tarinani käsikirjoitan

Niin minä luulin

Luulin, etten tarvitse ketään,
etten kaipaa mitään,
en usko mihinkään
Luulin, että satua kaikki,
turhia taruja, hupia hullujen
Minä luulin,
vain heikot huutavat apuun
jotain itseään suurempaa

Luulin, että kaikki on tässä,
käsissä ohjakset, ja valta
Luulin, itsekseni selviän,
töitä tehden perheen elätän

Luulin, että annat mun olla
elämäni kuningas ja herra
Luulin, haaveistani tulis totta
Toiveeni jäi huomiotta

Luulin, etten tarvitse ketään,
etten kaipaa mitään,
en usko mihinkään
Luulin, että satua kaikki,
turhia taruja, hupia hullujen
Minä luulin,
vain heikot huutavat apuun
jotain itseään suurempaa

Luulin, oon koskematon
Marssin läpi kivien,
hypin yli ojien,
oon kuolematon

Niin minä luulin

Loppuun asti

Joskus elämä huitaisee yllättävän oikean suoran suoraan palleaan. Hetken happea keräiltyään matsiin pääsee usein kuitenkin mukaan. Joskus altavastaajan aseman saa käännettyä jopa voitolliseksi.

Toisinaan oikeaa suoraa seuraa vasen koukku, ja myllytys jatkuu, vaikka kehäkumppani on jo kanveesissa. Kaiken yllä leijuu suuri kysymys – miksi. Vastaukseksi kajahtaa tiheä iskujen sarja, ja ylös pyrkivä taintuu maahan kerta toisensa jälkeen.

Vaikeinta on katsoa vierestä, kun kaveria mätetään kaksin käsin. Totiseksi käyneen taistelun kumina ei lakkaa, etkä pääse heittämään pyyhettä kehään katkaistaksesi ottelun. Avuttomuuden tunne kohoaa vuoristoksi, jossa jokaista toiveikasta nousua seuraa syvä putoaminen.

Eilen vietimme iloisen illan ja juhlimme yhtä taistelustaan hengissä selvinnyttä. Lyhyessä ajassa on tultu pitkä matka hämärän mailta takaisin elämään. Hetki sitten olimme valmistautuneet kaikkeen. Luojan edessä oli pakko antaa periksi. Oli uskallettava sanoa tapahtukoon Sinun tahtosi. Oli uskallettava toivoa, että se tahto tarkoittaisi jotain hyvää.

Tällä kertaa apu tuli ajoissa. Ensi kerralla en ehkä ole inhimillisesti ajatellen yhtä onnekas. Olenpa silloin kehässä tai kehän reunalla, jospa muistaisin sen, mitä tämän prosessin aikana opin. Että luottaisin ja seuraisin. Loppuun asti.

Sinä et kysynyt lupaa.
Sinä tulit ja otit.
Sinä et tiedustellut kohteliaasti
että sopisiko kenties nyt
vai olisiko huomenna parempi.
Sinä tulit ja veit.

Sinä sanoit
että aika on nyt täysi.
Sinä et kysynyt josko vielä
haluaisin jotakin.
Sinä päätit
että tässä se nyt on.

Sinä tulit ja
sitten kaikki oli ohi.
Sinä et tarjonnut jatkoaikaa
tai paluumahdollisuutta.
Sinä määräsit
että nyt on loppu.

Minä tiesin
ettet sinä lupaa pyydä.
Jotenkin vain ajattelin
että vaikka sanon
että Sinun tahtos
niin olisit kuitenkin edes muodon vuoksi
kysynyt.

Minä kyllä halusin
seurata ja kuunnella.
Mutta en minä
tätä halunnut.
Minä halusin aikaa.

Mutta et Sinä minulta sitä
kysynyt.
Sinä kysyit
tahdonko seurata.
Loppuun asti.

[29.4.2018 01:38 ymmärryksen ylittävän edessä]

blog-loppuunasti

Miltä lapsettomuus tuntuu

Hetki sitten istuitte veneessä, jonka reittejä ette olleet vielä tarkemmin miettineet, mutta tiesitte jollain aikavälillä löytävänne tiettyyn satamaan. Yllättävä ukkosmyrsky kippaa kuitenkin purren ympäri ja joudutte veden varaan. Aikanne kylmässä vedessä räpiköityänne pääsette – toivottavasti toisianne auttaen – hetkeksi lepäämään nurin kääntyneen veneen pohjan päälle. Matka ei etene, mutta ehditte kuitenkin hiukan ottaa happea.

Jossain vaiheessa saatte veneen käännettyä, mutta huomaatte airojen katkenneen. Alkaa näyttää todennäköiseltä, että reittisuunnitelmat on uusittava. Vene etenee aiempaa hitaammin ja lopulta toteatte, että on pakko miettiä varasuunnitelmaa ja retkellenne uutta mielekästä kohdetta. Hetki hetkeltä käy selvemmäksi, ettette tule koskaan saavuttamaan alkuperäisissä suunnitelmissa ollutta satamaa.

Suunnilleen tällaiselta voisi tuntua se, kun saa parhaassa perheen perustamisiässä kuulla, ettei ehkä koskaan voi saada lapsia.  Elämän perusoletukset keikahtavat ja asiaa joutuu työstämään. Ensin varovaisesti, pala palalta tunnustellen – mitä jos tässä käykin niin. Aiheen kohtaaminen pelottaa, eikä sille ole oikein sanoja.

Askellus alhoista avarammalle on vienyt aikaa ja vaatinut paljon hyväksymistä. Jossain kohtaa on ollut pakko todeta, että tässä todennäköisesti käy juuri niin. Varovainen toivo alkaa hiipua, ja lopulta hupenevat nekin viimeiset rippeet, joista on pitänyt kiinni enää ihan salaa omassa mielessään. Aika pakottaa realismiin.

Matka on ollut pitkä, kivinen ja kuoppainen. Laaksot ovat olleet syviä, ajatukset synkkiä, ja monet hetket yksinäisiä. Kaikki prosessointi tapahtuu samalla, kun elämä menee muilla eteenpäin. Onnellisia raskausuutisia, uusia vauvoja, leikki-ikäisiä, koululaisia, teinejä – ja yhtäkkiä nopeimpien esikoiset ovat aikuisia. Vaikka ilo toisten tilanteista on aitoa, ulkopuolisuuden tunne ja erilaisuuden kokemus saavat muotoja, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nyt kun prosesseissa ollaan jo rauhallisilla vesillä, tuntui mahdolliselta avata aiempien äitienpäivien kypsyttämiä ajatuksia. Jospa osasin edellisessä postauksessa sanoittaa jotain jonkun sellaisen puolesta, joka nyt ui pahimmissa syvänteissä. Ehkä sanoista on apua heidän läheisilleenkin.

Postaukseen somessa tulvineet reaktiot kertovat, että lähelläni on välittäviä ihmisiä. Lämmin kiitos jokaisesta myötäelävästä viestistä ja kannustuksesta. Tiedän, että monien niiden takana on omat kipeät tarinansa itkuineen ja vastauksetta jääneine kysymyksineen. Ehkä jatkossa voimme olla enemmän läsnä toisillemme.

Tänä vuonna selvisin viikonlopusta mainiosti. Sunnuntai meni hyväntuulisissa merkeissä perheen keskellä. Aurinko paistoi ja rakkailla pikkutyypeillä oli viihdyttävät jutut. Lauantaina vietin iloisen päivän pihatöissä yhdessä lempi-ihmiseni kanssa. Hänen, jonka kanssa olen saanut jakaa tämän prosessin vaikeimmatkin hetket. Sama lempi-ihminen rohkaisi julkaisemaan edellisen tekstin sellaisenaan, kun itse pohdin sen kirjoittamista sinä-muotoon aiheen etäännyttämiseksi. Totesi vain, että mikä sitten puhuttelee, jos ei henkilökohtaisuus.

Ymmärräthän

Annathan armoa, jos en pysty yhtymään riemuusi täysin.

Tämä iloisen keväinen juhlasi
on minulle vuoden raskain viikonloppu.

Annathan armoa, jos välillä vaikenen.

Onnelliset hetkesi rakkaimpiesi keskellä
ovat kipeä muistutus siitä, mitä en koskaan saa.

Annathan armoa, jos käperryn tänään kuoreeni.

Muistellessasi menneiden vuosien sattumuksia
yritän vain varjella haavojani ja haurasta sieluani.

Annathan armoa, jos et hetkeen tavoita sisintäni.

Niin kuin ovat päivämme peräkkäin
olemme me rinnakkain.
Vaikka olet kosketusetäisyydellä,
tänä viikonloppuna rakennan muurin turvakseni.

 

Tänään vietetään kansallista lapsettomien lauantaita jo 25. kerran. Muistathan, että äitienpäivän riemuissa kulkee mukana monia, joiden sydän on haljeta, vaan ei onnesta. Olethan huomaavainen, kun he huomenna kätkevät kyynelensä toisten iloa suojatakseen.

Kyykyttäjä-Päivi

Tiedätkö sen työkaverityypin, joka saa hyvät asiat tuntumaan vieläkin paremmilta, ja jonka ansiosta ongelmat tuntuvat helpommilta kestää? Sen, jonka näkeminen jo saa hymyilemään, eikä (ainakaan yksinomaan) siksi että tyypissä sinänsä olisi jotain naurettavaa. Sen, jolle huonona päivänä uskaltaa käydä purkamassa kiukkua, tietäen jo mennessään palaavansa paremmalla tuulella.

Jos et tiedä, niin voit vapaasti kadehtia minua. Meillä on hyvä työyhteisö, mutta sielläkin on vain yksi Eskolan Päivi. Alansa osaaja, joka oman työnsä ohessa pitää huolta toistenkin työhyvinvoinnista ja iloisesta mielestä. Päivillä on aina aikaa kohtaamiseen ja ystävällisiin sanoihin. Hän osaa käsitellä ikävätkin asiat niin, että viimeistään lopussa hymyilee, ja saa muutkin hymyilemään. Päivi ei silti ole selkärangaton lapanen – hän puolustaa heikompia ja taistelee tarvittaessa oikeuden puolesta. Hän puuttuu epäkohtiin kipakastikin, muttei koskaan kampita, potki tai paina muita alas.

Ei Päivikään täydellinen ole. Tämä kummajainen herää aamulla juoksemaan portaita siihen aikaan, kun muu maailma vielä ymmärtää nukkua. Toisinaan myös kyykyttää kollegoitaan työhyvinvointiin vedoten huutelemalla käytävillä yllätyskyykkyä  (koska istuminen tappaa). Onpahan kuitenkin sellainen työkaveri, jonka takia lomaltakin on mukava palata töihin. Toivon, että sullakin on sellaisia. Jos on, muista joskus kertoa niille, että arvostat. Jos ihan hurjaksi alat, ota mallia ja ala oman työyhteisösi eskolaksi.

paivie-fix
Eskolan Päivi

 

Vera

Tänään voisin kirjoittaa isoista asioista, koska pääsiäisessä mulle on kysymys paljosta muustakin kuin vapaapäivistä, tipuista tai suklaamunista. Juuri siksi tänään tuntuu erityisen sopivalta kirjoittaa ystävästä, jonka pääsiäisen ydin on tuonut elämääni.

Kaksitoista vuotta sitten matkustimme porukalla keskemmälle Eurooppaa auttamaan hetkeksi urakassa, jonka lopputuloksena oli upea monikulttuurinen päiväkoti. Sillä reissulla tutustuimme perheeseen, jotka seuraavien vuosien kohtaamisten kautta uivat pysyvästi osaksi elämäämme. Näiden ystävien kanssa haaveilemme asuvamme viimeistään eläkkeellä samassa kaupungissa, jonkun hyvän kirjaston lähellä. Sinne sitten köpöttelemme yhdessä lukemaan, keskustelemaan ja juomaan kahvia.

Kaksitoista vuotta sitten Vera oli eri kulttuurien keskellä sujuvasti seikkaileva terävä lapsi, joka neljävuotiaana lähti isälleen ja miehelleni tulkiksi rautakauppaan. Veran perheessä on äidinkieli, isänkieli ja vanhempien työkieli. Heidän nykyisessä kotimaassaan on kolme virallista kieltä. Näistä tulee yhteensä viisi eri kieltä, joilla kaikilla Vera operoi sujuvasti. Sen lisäksi koulussa on luonnollisesti pakollisena latinaa, ja kukapa ei sitten vielä olisi ottanut yhtä lisäkieltä opiskeltavakseen…

Viime aikoina sairaus on tuonut Veran elämään tummanharmaita sävyjä. Kaiken keskellä hän on säilyttänyt syvältä sisältä nousevan ilonsa, hetken tunteita ja sairauden aiheuttamaa rajatonta uupumusta vahvemman. Mun sydän sykähtää joka kerta, kun näen somekuvia, joissa Vera hymyilee ystäviensä keskellä. Niihin hymyihin kätkeytyy paljon venymistä, väsymystä ja toisten ajattelemattomuuden kestämistä. Niistä näkyy luottamus Suurimpaan ja vanhempien rakkauteen. Ne hymyt muistuttavat, että kannattaa olla läsnä ja pysähtyä nauttimaan hetkestä.

Vera on viisas, ajatteleva ja hauska. Ihan tavallinen teini, ja silti ihan erityinen. Täysin omanlaisensa, ja kuin kuka tahansa. Halusin kertoa sulle Verasta, koska toivon, että huomaat sun elämän verat ja villet. Ne nuoret huipputyypit, joilla on intoa, iloa ja paloa. Järkeä, joustavuutta ja hyviä juttuja. Puhu hyvää niistä ja niille. Tee kaikkesi sen eteen, että saisivat kulkea oman tiensä ja elää omana itsenään. Tää maailma tarvitsee fiksuja ja lahjakkaita nuoria, joista kasvaa ajattelevia ja pystyviä aikuisia. Jokainen elossa pysymisestä haaveileva yhteisö tarvitsee rohkeita teinejä, jotka säilyttävät innovatiivisuutensa, joustavuutensa ja kykynsä saada aikaan muutosta myös aikuisena.

Gelukkige verjaardag, ma chère! Happy Sweet Sixteen, rakas Vera ❤

Tuuthan sitten joskus mukaan sinne kirjastokahveille, vaikka joudutkin odottelemaan hitaasti taapertavaa vanhuslaumaa ja pyyhkimään meidän vapisevin käsin läikyttämät kahvit pöydiltä, ja kirjaston kirjoilta. Lupaan, että silloinkin pysähdymme kuuntelemaan sun kuulumisia. Ainakin heti sitten, kun olemme saaneet jokapäiväisen pullamme.

vera
Vera on myös taitava tanssija ja koreografi, joka hetkessä tulkitsee viestinsä kauniiksi liikkeiden sarjaksi. Kuva: So Mary

 

Veran oman blogin löydät täältä.