Sovinto

Kyllä Jumala antaa anteeksi,
mutta ihmisten kanssa on niin ja näin.

Punainen ja valkoinen merkitsevät meidän sukupolvellemme niin, eivät juuri mitään. Kaksi viatonta väriä, jotka kautta maailman liittyvät merkityksellisiin hetkiin. Valkoinen nähdään puhtaana ja tavoiteltavana, on sitten kyse konfirmaatioalbasta tai morsiuspuvusta, ensilumesta tai skandinaavisesta sisustuksesta. Joulua ja ystävänpäivää värittävä punainen tuo lämpöä ja herättää tunteita. Siinä missä valkoinen sävyineen on kaikkien omaisuutta ja vapaa yhteiskunnallisista aatteista, punaiseen liittyy vahva poliittinen lataus, ja useiden ylikansallisten tuotemerkkien tunnistettavuus. Mikä ironia.

Toisin oli sata vuotta sitten. Silloin punainen ja valkoinen piirsivät maahamme jakolinjan, jonka vartioimisesta maksettiin molemmin puolin liian kova hinta. Vuoden 1918 tapahtumia on ollut vaikea käsitellä. Taakka on ollut niin raskas, että yksinomaan sisällissodan käsitteen omaksuminen ja hyväksyminen on ottanut aikansa. Etenkin rajuimpien yhteenottojen alueilla haava on ollut syvä ja avoin näihin päiviin saakka.

Omasta arjesta katsoen on vaikea ymmärtää, mitä silloin tapahtui. Miltä on mahtanut tuntua, kun ystävät ja naapurit kääntyvät toisiaan vastaan, tai kuinka paljon on pelottanut kotikaupungin muuttuessa sotatantereeksi. Ikäluokalleni ei syntynyt edes koulun historian tunneilla kunnollista käsitystä tästä aikakaudesta. Sodan rajuilta vaiheilta säästyneellä alueella kasvaneena on hämmentävää tajuta tietävänsä enemmän vaikkapa Ruandan kansanmurhasta, hutuista ja tutseista, kuin omaa kotimaata niinkin lähihistoriassa ravisuttaneesta vaiheesta.

Joissain kodeissa, kylissä ja kaupungeissa puna-valkoinen todellisuus on vaaninut arjen varjoissa kaikki nämä vuosikymmenet. Kipeät muistot ovat kulkeneet sukupolvien mukana ja seuraukset ovat näkyneet työpaikoilla, naapurustoissa ja suvuissa. Tiukan paikan tullen vanha jakolinja on noussut erottavaksi harjanteeksi ruokapöytiin, kahvihuoneisiin ja kyläparlamentteihin. Tilanteiden kärjistyessä kaikkein lähimmätkin on jaettu niihin ja meihin.

Kiitollisena olen seurannut, miten satavuotista hiljaisuutta on alettu viimein rikkoa. Aiempaa tarkempi ja rehellisempi historiankirjoitus on sanoittanut yhteistä kokemusta paikoin uusiksi. Väkivallan kierrettä kuvaa hyvin muun muassa Ylen Ajankohtaistoimituksen tuore dokumentti Julma maa. Teemalle on annettu muotoa myös lukuisilla laadukkailla kulttuurituotannoilla. Vanhan kotikaupunkini vaiheita avasi konkreettisella tavalla Tampereen Teatterin 1918 Teatteri taistelussa. Näytöksen loputtua taistelun jäljet näkyivät käytävillä, ja teatteritalosta ulos astuessa katse hakeutui Keskustoria ympäröivien talojen ikkunoihin kuin odottaen näkevänsä kiväärinpiippuja.

Ei mennyttä voi muuttaa,
ei eilispäivää takaisin saa.
Vaikka päiväkirjan polttaa,
ei heivauta se historiaa.
Siis sidotaan nää haavat
ja tehdään jotain rakentavaa.
Kai joskus me voidaan,
jos Jumalakin unohtaa.

Ehkä aika on viimein kypsä asioiden käsittelylle. Avoin jakaminen mahdollistaa tapahtuneen läpikäymisen, hyväksymisen ja anteeksiantamisen. Kansa tarvitsee toipuakseen sovintoa. Menneestä on syytä myös oppia. Totesin taannoin viisauden olevan siinä, että muistaisimme, ettemme toistaisi. Kansalaissodan todellisuutta ei saa unohtaa, mutta haavojen voisi jo antaa parantua.

Toivon, ettemme enää koskaan ajaudu niin syvälle hyökkäys- ja puolustusasemiin, etteivät demokratian periaatteet ja menetelmät riitä asioiden ratkaisemiseen. Hiertääpä kengässä kivenä kasvavat luokkaerot tai mielipiteitä jakavat poliittiset ratkaisut, kopistellaan tossut tyhjiksi ja koitetaan elää toistemme kanssa. Suojellaan sivistystä, kunnioitetaan kanssakulkijoitamme ja eletään sovinnossa seuraavatkin sata vuotta, vaikka olisimme eri mieltä asioista. On vaikea keksiä mitään sellaista oman kansan sisäistä jakolinjaa, jonka vuoksi kotimaan turvallisuus kannattaisi uhrata.

 


Sitaatit Lasse Heikkilän ja Pekka Simojoen Sovinto-musikaalista, jonka yksi mieleenpainuva hetki oli nähdä eräs eteläpohjalainen ekonomi laulamassa raivokkaasti nyrkki pystyssä työläisten kapinalauluja. Mikä tilannekuva siitä, miten siltoja rakennetaan paremman tulevaisuuden puolesta.

Laittakaa muistiin myös Elias Simojokea esittänyt Jussi Lukács, jolle voisin hyvinkin ennakoida menestyksekästä tulevaisuutta teatterilavoilla.

Yksi kommentti artikkeliin ”Sovinto

  1. Päivitysilmoitus: Ihan introverttina – Minna2K

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s