He tulivat tänne sieltä, missä asiat eivät ole näin hyvin. Sulkivat kotiovensa ja lähtivät, koska ei ollut vaihtoehtoja. Ei ollut aikaa katsella taaksepäin. Kaikilla oli yksi, yhteinen suunta: pois.

Yhdellä tosin ei ollut enää kotiovea, minkä sulkisi takanaan. Toisella tutkintopaperit jäivät hakematta yliopistosta, joka katosi yhden yön aikana. Kolmas ei ole vieläkään kuullut läheisistään.

Tänne he tulivat yksin ja vailla tietoa tulevasta. Tähän kylmään maahan he kuitenkin päättivät tottua. Vaikka tämän maan ihmiset ovat vähän jähmeitä ja ruoka mautonta, täällä odotti turva ja tulevaisuus. Täältä löytyi kotiovi, jonka voi avata ja sulkea rauhallisin mielin.

He päättivät hyödyntää saamansa mahdollisuuden. Kovalla työllä kummallinen kieli alkaa taipua muotoihinsa. Kielitaidon myötä haave suomalaisesta korkeakoulututkinnosta muuttuu toteutuvaksi suunnitelmaksi. He kieltäytyvät mahdollisuudesta jatkaa opintoja englanniksi päästäkseen helpommalla. He haluavat oppia suomen niin, että saavat täältä oikeasti töitä. Että voivat elää ja kasvattaa lapsensa täällä. Turvassa.

”Suomalainen lukee tätä ehkä kaksi tuntia. Minä luen neljä tai kuusi, tai enemmän. Ei haittaa. Me teemme töitä. Paljon töitä.”

Tässä on jotain sitä samaa vimmaa ja syvää päättäväisyyttä, jolla Suomea rakennettiin sotien jälkeen. Uurastamista hiertymiä ja hikeä pelkäämättä, jotta toivottomuuden, surun ja epävarmuuden jälkeen löytyisi taas vakaa arki. Että lapset saisivat alun, jota menneisyys ei paina alas. Että perheellä olisi yhteinen kotiovi, josta lähteä töihin ja kouluun.

Kotiovi, jonka kummallakaan puolella ei tarvitse pelätä.

—
Osallistun korkeakoulutettujen pakolaisten tukemiseen heidän opintopoluillaan – ja opin joka kohtaamisessa.