Jooel ja Hyvät ihmiset

Tapasin Niittysen Jooelin ensimmäisen kerran 90-luvun lopulla. Ensimmäisenä Suomeen paluun jälkeisenä vuotenaan hän ei paljon puhunut. Sittemmin puhetta on riittänyt senkin edestä, usein jopa hyvin viisasta ja oivaltavaa. Siksi tuntuikin luontevalta jatkolta, että Jooel viime vuoden lopulla alkoi julkaista podcastia.

Arvostan luovaa ja eteenpäin vievää sanailua, olipa se sitten kirjoitettua tai puhuttua. Jooelin ”Hyvät ihmiset” on juuri sitä. Arkisesti, rennoissa tunnelmissa käydyissä keskusteluissa käsitellään kolmea pääteemaa: kohtaamista, kehittymistä ja hyvän tekemistä. Jooel isännöi keskusteluja taitavasti ja antaa tilaa vierailleen.

Pidän kanavan kantavasta ajatuksesta ”kuuntelemalla voit aina oppia uutta, koska jokainen ihminen tietää jotain mitä sinä et tiedä”. Näistä avoimista lähtökohdista on jo nyt syntynyt hyviä keskusteluja, joihin mahtuu helmihetkiä ja omaa arkea rikastuttavia huomioita. Kohtaamisten sisältö on siinä määrin kiinnostavaa, että pienet tekniset puutteet äänen kuuluvuudessakin pystyy ohittamaan.

Tunnin mittaiset jaksot julkaistaan maanantaisin hyvänä starttina uuteen viikkoon. Löydät Hyvät ihmiset netistä, Facebookista ja SoundCloudista. Podcasteja tottuneesti kuuntelevat osaavat hakea oikean kanavan käyttämästään ohjelmasta. (Jos et kuulu tähän joukkoon, ajattele podcasteja mukana kulkevina ja milloin vain kuunneltavina radio-ohjelmina. Kuunteleminen on helppoa niin nettiselaimella kuin mobiililaitteilla esimerkiksi yllä olevan SoundCloud-linkin kautta.)

hi_podcast
Niittysen Jooel. Kuva: Nana ja Juhana Simelius

#puhuhyvää

Puhu hyvää

Erilaisuuden saa huomata. Harhateille päädytään, kun erilaisuuden ihmettely muuttuu epäluuloksi tai eriarvoistamiseksi. Kriittisyys on tervettä. Hukkaan joudutaan, kun kritiikki värjääntyy kyynisyydellä. On luontaista arvioida toisten tekemisiä suhteessa omaan tapaamme. Heikoille jäille eksytään, jos pitää tapojaan ainoina oikeina, tai ainakin muita merkittävästi parempina. Huomio kiinnittyy helposti siihen, mistä olemme eri mieltä. Liian usein toisten onnistumisista iloitaan vain oman pään sisällä itseksemme.

Kun aloin suunnata ajatuksiani tähän blogiin, yksi ajatus oli kirkas: Täällä on tilaa kehuille ja kiitoksille. Ympärilläni on valtavasti innostuneita ja taitavia ihmisiä, jotka vieläpä ovat hyviä tyyppejä. Heillä on kaikilla jotain sellaista, mitä toivoisin sinunkin tietävän. Siksi kerron.

Toivon, että nämä vinkit saavat aikaan positiivisia ketjuja. Ehkä löydät jotain kiinnostavaa, mitä haluat seurata tai missä haluat olla mukana. Ehkä jonkun tarina tai tekeminen muistuttaa jostain lähelläsi olevasta, joka ansaitsisi tulla huomioiduksi.

Kiittäminen ja kehuminen on hyvin harvoin joltain toiselta pois. Silloin on, kun argumentit ovat epärehellisiä tai yhtä nostetaan painamalla toista alas. Kehun ja kiitoksen perusta on vilpittömyydessä.

Älä siis jätä käyttämättä tilaisuutta kehua siksi, ettet ehkä huomaa, ehdi tai muista nostaa esiin kaikkia, jotka sen ansaitsisivat. Älä jätä kiittämättä yhtä sillä verukkeella, että joku toinen pahastuu.

Laita viestikapula kiertämään. Puhu hyvää.

 

Vinkit, kiitokset ja kehut löytyvät täältä jatkossa puhu hyvää -kategoriasta. Ensimmäiset julkiset kehut julkaistaan pian, pysy kuulolla! #puhuhyvää

Seuraa blogia WordPressissä blogin päävalikosta (ne kolme päällekkäistä viivaa ylärivillä blogin nimen vieressä) ja saat tiedon uusista postauksista sähköpostiisi. Pysyt ajan tasalla myös Instagramin kautta, kun seuraat käyttäjää @minna2kcom. Blogin voit tilata lisäksi esimerkiksi Feedlyn tai Bloglovinin kautta.

Tästä on kyse

Hyvää alkanutta!

Ajattelin, että tässä vaiheessa blogimaailmaan palanneena vältän useimmat standardipostaukset. Metatekstit blogin kirjoittamisesta tuntuivat tarpeettomilta, kun kaikki on jo moneen kertaan kirjoitettu ja luettu, ja suurimmat puhurit vievät jo vlogosfäärin suuntaan. Törmäsin kuitenkin kärkevähköön kannanottoon, joka sai miettimään koko blogin jatkamisen mielekkyyttä. Siksi heti vuoden alkuun muutama selittävä sana.

Peruskysymys 1. Miten kirjoittaa blogia niin, että kaikki ymmärtäisivät sen oikein?
– Ei mitenkään. Tein tietoisen päätöksen, kun siirryin kirjoittamaan blogia taas omalla nimellä eli tunnistettavasti. Totesin, että voin tuoda esiin ajatuksiani, vaikka joku niistä olisikin eri mieltä. Totesin myös, ettei minua juurikaan hetkauta, jos joku tulkitsee tekstityyliä tai -sisältöjä väärin, tai tekee kummallisia johtopäätöksiä. [Jos päättelet jotain kovin äärimmäistä tai hämmentävää, otat toivottavasti yhteyttä. Voidaan yhdessä sitten tarkistaa, mitä mieltä asiasta oikeastaan olinkaan.]

Peruskysymys 2. Onko kaikki blogissa kirjoitettu totta?
– Toki. Kaikki kirjoitettu ei ole kuitenkaan tapahtunut minulle, vaan inspiraation lähteenä toimivat niin lähipiiri, mediassa eteen tulleet jutut kuin satunnaiset kohtaamiset ja sananparret. Minämuodossa kirjoitetussa subjekti olen mahdollisesti minä, mutta se voi olla jokin muukin. Jos kerron asioista omissa nimissäni, teen sen ihan oikeasti omissa nimissäni. Kirjalliset tyylikeinot antavat viitteitä tekstin lähtökohdista ja tavoitteesta. Totuuteen liittyen on hyvä tunnistaa silloin tällöin viljelty sarkasmi ja käänteiset tavat ilmaista asioita. Savolainen kun olen sielultani, näiltä ette välty.

Peruskysymys 3. Onko blogi koko totuus?
– Ei ainakaan vielä. Se ei tee kuitenkaan blogista epätotta. Blogi raottaa elämää lause, virke ja kappale kerrallaan. Niistä koostuvat vähitellen pidemmät jaksot, kappaleet ja luvut, ehkä joskus jopa kokonainen tarina. Sittenkin se on vain osa minun koko tarinaani. On asioita, jotka eivät kuulu julkisille sivuille. On asioita, joista kukaan ei jaksaisi lukea. On asioita, joille tila ei riitä. On asioita, joita ei osaa vielä pukea sanoiksi. Näiden kaikkien väleissä ja ympärillä on kuitenkin paljon sellaista, joka teille täällä hiljalleen avautuu.

Se kannanotto liittyi adventtikalenterini (luukut 1, 2, 3 ja 4) lupauksiin. Hän oli tekstejäni leppoisasta joulun odottelusta lukiessaan kuulemma heti tiennyt, että nyt kyllä lukijoita huijataan.

Ei huijattu. Toiveet oman kodin joulusta karsiutuivat lopulta neljään: tyhjään keittiönpöytään, siistiin olohuoneeseen (jossa mahtuu sohvalle JA nojatuoliin istumaan), kattoon ripustettuun himmeliin ja jouluvaloihin pihalla. Pihakuusi sai valonsa aatonaattona. Joulupäivänä söimme puuroa keittiössä kauniisti katetun pöydän ääressä. Tapaninpäivänä tyhjenivät viimein sohva ja nojatuoli. Himmeliä olen käynyt muutaman kerran varastossa ihailemassa.

Sellainen on toisinaan meidän joidenkin joulu. Epätäydellisyydessään armollinen. Pienet itkuthan siinä aattona tuli, kun kaiken karsinnankin jälkeen saldo oli vasta 1/4, mutta siitä huolimatta joulu oli ihan mainio. Mieluummin näin kuin valtavalla stressillä 4/4 (tai ylisuorittajan 6/4). Kiitollisena istahdin tänä vuonna useammankin jouluisen kodin sohvalle ja iloitsin, että joku toinen oli tänä vuonna ehtinyt enemmän.

Kuin viimeistä päivää

Oli valmis blogiteksti ja viisas ajatus vuoden loppuun. Oli vähemmän viisas kirjoittaja, joka ei hallinnut poikkeusolosuhteiden teknisiä ratkaisuja. Tai ehkä kohtalo puuttui peliin ja kadotti turhat lauseet tunturituuliin ennen kuin ehtivät julki asti.

Oleellinen tiivistyy vähään.

Olkoon uusi vuotesi sellainen,
että vuoden päästä tähän aikaan
olet tyytyväinen.

Neljäs lupaus

Jouluna Jumala syntyi,
Paras poika pakkasella;
Nousi kuu, yleni päivä,
Armas aurinko havatsi,
Tähet taivon tanssaeli,
Otavat piti iloa,
Syntyessä suuren luojan,
Yli armon auetessa.

Koulunäytelmien vauvanukke olkien ja heinien keskelle tungettuna, uskonnon kirjojen mies kaavussa ja kauniisti kaartuvissa kiharoissaan, krusifiksin riutunut hahmo piikkiseppeleessään. Sama mies, sama tehtävä.

Kanteletarkin siihen viittaa. Syntyi ihmiseksi, Jumala kuitenkin.

Joulu muistuttaa ikuisuuden mahdollisuudesta, josta jokaisen on mielipiteensä muodostettava. Helpompi on ollut uskoa todeksi kuin tuomita taruksi. Eikä lainkaan vähimmässä määrin siksi, että arjessa näen todeksi lupaustensa voiman.

Säästinkin yhden tärkeimmistä tähän.

Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. (Jer. 29:11)

Siinä on kaikki. Siksi reippaiden tonttulallatusten ja jylhän ylväiden joulumelankolioiden keskelle ripaus kesää ja perimmäistä totuutta; hippunen armollisuutta viimeisen adventin aatonaattoon.

Hänessä on kaikki. Siksi sinä riität.

Iloa ja toivoa jouluusi ♥

Kolmas lupaus

Konflikteja, terrori-iskuja, rikollisuutta. Vihapuhetta, sattumanvaraisia hyökkäyksiä, ennakkoluuloja. Ydinsodan uhka, arvaamattomia luonnonkatastrofeja, taloudellista epävarmuutta.

Emme tiedä, millaiseen maailmaan tämä sukupolvi kasvattaa lapsensa, tai millaisessa maailmassa itse jäämme eläkkeelle. Emme tiedä, miten suurvaltasuhteet kehittyvät. Emme tiedä, miten pitkälle yhteistä hyvää tahtoa riittää. Emme tiedä.

Monet huolet ovat todellisia. Useita niistä tutkittu ja yritetty ratkoakin tieteen keinoin. Yhä on kuitenkin paljon sellaista, mihin emme voi vaikuttaa. Lienee väistämätöntä, että elämämme muuttuu merkittävästi tulevina vuosina ja vuosikymmeninä.

Ei silti syytä pelkoon, meille on nimittäin luvattu rauha.

Minä jätän teille rauhan. — Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. (Joh. 14:27)

Tähän lupaukseen turvaan isojen kysymysten edessä. Tästä muistutan itseäni, kun tuleva mietityttää tai pelottaa. Tämä tuo toivoa, kun kaikki muu on epäselvää. Tähän samaan rauhaan kiedon itseni joulunakin.

Rauhaa toivon myös sinun jouluusi. Aitoa ja alkuperäistä joulun rauhaa, joka antaa rohkeuden ja toivon pahimpiinkin uutispäiviin.

Toinen lupaus

Yhdellä palstalla juuri todettiin, että joulu on hienoa aikaa, kun saa vapaasti laulaa Vapahtajasta (Jeesuksesta, suom. huom.). Tottahan se on. Paatuneemmankin ateistin huulilta saattaa puolivahingossa lipsahtaa tutun joululaulun värssy enkeleineen ja jeesuslapsineen, koska joulu syntyy myös tutuista sävelistä.

Tämäkin blogi pysähtyy adventin ajaksi pyhien pohdintojen äärelle, koska kertomus joulun lapsesta on joka tapauksessa enemmän kuin Lähi-idän kansalliseepos. Adventtikalenterin toisesta luukusta löytyykin toinen arkea kannatteleva ison kirjan lupaus.

Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen. (Ps. 55:23)

Jätä silloin, kun työt kaatuvat niskaan, aikataulut helisevät sirpaleiksi ja nurkan takana odottaa uusi ikävä yllätys. Kun minkään tunnelin päässä ei näy valoa ja sekä kärsivällisyys että eurot ovat loppumassa.

Jätä silloin, kun elämä romahtaa, parisuhde kulkee kriisistä kriisiin, lapset itkevät ja naapurit tappelevat rajakuusen kaato-oikeudesta. Kun ongelmat kietoutuvat selvittämättömiksi vyyhdeiksi ja apua ei löydy, tai et jaksa sitä enää hakea.

Jätä silloinkin, kun tulevaisuus on suuri musta aukko, joka imee kaiken energian ja nielaisee kitaansa polulle asetetut suuntaviitat. Kun koulureitit eivät aukene ja töitä ei ole tarjolla. Kun usko valoisampaan tulevaisuuteen hupenee yksi suljettu ovi kerrallaan.

Uskon nimittäin, että on yksi, joka voi muuttaa olosuhteet. Eikä ole olosuhteita, jotka muuttaisivat sitä, mitä Hän on luvannut. Hän tahtoo sinulle hyvää, olipa taakkasi suuri tai pieni.

Se lupaus kantaa silloinkin, kun pitäisi pestä sauna ja vaihtaa jouluverhot ikkunaan. Kun olisi kiva ehtiä ripustaa jouluvalot pihapuuhun, tai edes piilottaa kesäromut varastoon. Kantaa silloin, kun stressi vyöryy päälle täydellisen joulun tavoittelussa. Kun väsymys kirvoittaa kyyneleet silmiin somen täyttyessä tonttuovista, piparkakkukaupungeista ja lokakuusta asti suunnitelluista aattomenuista. Se kantaa, kun viime minuuteilla ryntäät myyjäisiin etsimään joululaatikoita, joita voit valehtelematta väittää itse tehdyiksi, vaikka se laatikontekijä viettääkin jouluaan ihan jonkun muun joulupöydän äärellä.

Lupaus armahtaa turhalta murehtimiselta. Muistuttaa, ettei hyvä elämä synny yrittämällä, eikä onnistunut joulu pusertamalla.

Jospa vain luottaisi lupaukseen. Jospa hyväksyisi huolenpitonsa.

Ensimmäinen lupaus

Tänä jouluna päätin olla suorittamatta. Olen päättänyt ennenkin, mutta innostuneen aherruksen ja pakonomaisen pusertamisen raja on usein ollut veteen piirretty. Viime vuonna kotiin tuli joulu pihakuusella, ovikranssilla, kynttilöillä ja kymmenillä glögimukillisilla. Nyt ollaan joulun laittamisessa jo yhtä ikkunatähteä pidemmällä. Leppoisasti jatkaen täällä saattaa tänä vuonna aattoon mennessä näyttää hyvinkin joululta. Tai sitten ei. Toivon vain, että herään aattoaamuun levänneenä ja hyvällä tuulella.

Neljä sunnuntaita, neljä lupausta. Adventti, Adventus Domini, Herran tuleminen.

Joulun odotus on myös Pyhän odottamista. Kaiken puuhastelun keskellä on tilaisuus pohtia, mikä on tärkeää. Pysähtyä havaintojensa kanssa, tarvittaessa tarkistaa suuntaa. Arvioida, missä on ympäristön vaikutuksesta tai omaa välinpitämättömyyttään vaihtanut itselleen tärkeitä arvoja johonkin kestämättömämpään.

Villin melskeen, helinän ja helskeen keskellä nousee esiin arkea ja ihmisyyttä kannatteleva lupaus.

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. (Matt. 11:28)

Tähän lupaukseen tartun ensimmäisenä. Jouluakin on lupa lähestyä levosta käsin.

Sadevesisuihku sielulle

Tuuli kääntyy viime hetkellä, päällekkäisyydet sulavat pois ja päädymme hämäräksi valaistun kirkon toiseen penkkiriviin. Legendaariset ja lahjakkaat Jukka Leppilampi ja Marzi Nyman aloittavat illan konsertin mystisin sävelin, jotka vähitellen täyttävät korkeaa tilaa.

Hetken päästä mukaan liittyvät upeat Maria Ylipää ja sairastunutta Tove Leppilampea (vuorokauden varoitusajalla!) paikkaamaan tullut Mirkka Paajanen. Kappale toisensa jälkeen kuljettaa tunteisiin ja tilanteisiin. Sanat uppoavat jyvinä pehmeään maahan ja välillä raapaisevat palan kuollutta pois.

Sulje sisko silmäs
vedä veli henkeä
ja kiidä maailman ääriin kaipuusi raketilla
Katso ulos valoon vaikka verhon raosta
ja tunne maailman tuulet avaimen reiän läpi

Hetki hetkeltä on kevyempi olla. Valo kohtaa varjon ja heijastaa pyhän pimeään. Sävel säveleltä kellun kohti lepoa ja rauhaa, sitä iankaikkista. Sitä joka jollekin kuvastaa loppua, mutta minulle toivoa.

Tulin väsyneenä ja olin luvannut nu(o)kkua äänettömästi. Istun hiljaa, enkä tiedä pitääkö silmät auki vai kiinni. Musiikki tulee kohti ja löytää paikkansa minussa. Vastaa kysymyksiin, joita en ole ehtinyt pysähtyä kysymään. Muistuttaa asioista, joiden en ollut vielä huomannut unohtuneen.

Nämä syntisen raskaat askeleet
jättävät rumat jäljet

Niin minä luulin kunnes laulusi kuulin
uskalsin katsoa eteenpäin
Ja mitä mä näin:
jalanjäljistäin puhkeaa elämän lähde

Pyhien paljous, en ole yksin
en tyhjän päältä lähde laulamaan
uutta lauluani

Istuessani tiedän, että juuri nyt on hyvä. Juuri tähän minun piti tänään tulla. Säe toisensa jälkeen tönäisee arjessa pudonneita palasia takaisin paikoilleen. Fraasi kerrallaan tulen ehjemmäksi. Kyynelen vieriessä en aina tiedä, viekö se pois surua vai tuoko iloa. Ehkä molempia. Sävelkulku kerrallaan olen lähempänä totuutta ja vapautta.

Sanat ja sävelet suorastaan julistavat rauhaa ja rakkautta. Musiikki muistuttaa kaikkein tärkeimmästä, maadoittaa peruskallioon. Elämäni tärkein pilari on vahvasti läsnä. Ollaan jossain syvemmällä ja suuremmassa, mihin lahjakkaimpienkaan artistien karisma ei riitä viemään.

Matka maallinen
säkeistön mittainen
Luona valtaistuimen
jatkuu laulu ikuinen

Olen kuullut on kaupunki tuolla
ja Hän istuu Isän oikeella puolla

Sadevesisuihku sielulle. Sen paremmin en osaa tunnelmia konsertin jälkeen kuvailla, kun kiitän kiertueen organisoinutta ystävääni. Lähden pois henkisesti ja hengellisesti levänneenä, nu(o)kkumatta silmänräpäystäkään.

ohjelmatoimistokristalli
Kuva: Ohjelmatoimisto Kristalli, http://ohjelmakristalli.com/

Tätä on musiikki parhaimmillaan. Sanoja ja käsitejärjestelmiämme enemmän. Konsertin jälkeen Jukka Leppilampi toteaa kirkon eteisessä, että tällä kertaa nyt näin, annoimme laulujen puhua. Kiitos, että annoitte. Annoitte paljon.

Toivon silti vieläkin
pidän uskostani kii
kynsin hampain ja haikein virsin
Jatkan eespäin vieläkin
menee kiitos taivaisiin
kunniaks vaatimattoman vallan

Kiitos taiteilijat. Kiitos Ohjelmatoimisto Kristalli ja Johanna Vauto.

 


Lainaukset Jukka Leppilammen & co tuotannosta.
Suljetun paikan tanssi
Tämä huone, tämä hetki
Alasti ja hiljaa

Matkalla

Lentoa ostaessa mielessä pyörivät isot kysymykset ja jokaista klikkausta edeltää tietoinen ratkaisu kieltäytyä pelkäämästä nykymaailman uhkia. Matkan lähestyessä pää täyttyy kauhukuvista, mitä kaikkea yksin matkaavalle voikaan tapahtua. Viittä vaille ennen reissua päivät ovat täynnä muistettavia asioita ja kalenteri tulvii tehtävälistoja.

Vaikeinta matkalle lähtemisessä on sittenkin pakkaaminen. Edellisten reissujen hiomista pakkauslistauksista huolimatta istun viimeisenä iltana lamaantuneena avoimen laukun vieressä. Mistä voi tietää, mitä mukaansa tarvitsee, kun ei tiedä mitä matka tuo tullessaan. Kello kulkee ja samalla mieleen vyöryy lisää muistettavaa. Kukat pitää kastella, jääkaapin vihanneslaatikko tarkastaa, roskat viedä… ja se laukku pakata.

Vaikka matkalle lähtö on takkuista ja viimeisen yön unet jäävät liian lyhyiksi, viimeistään kotioven sulkeutuessa lähtöangsti antaa tilaa matkafiilikselle. Lähteminen irrottaa normaalista ja tuo eteen uusia näkymiä. Siinä missä toisille matka on vain pakollinen siirtymä kohteeseen pääsemiseksi, siirryn matkamoodiin heti, kun auto käynnistyy ja nokka kääntyy kohti ensimmäistä risteystä.

Lopputuloksena on yleensä mukava ja onnistunut reissu. Kilometrien ja lentomailien kertyessä mittariin korvien väli rentoutuu, huolet painuvat taka-alalle ja hymy kipuaa hiljalleen kohti korvia. Kohteeseen saavuttaessa kroppa voi olla uupunut, mutta mieli on valmis kohtaamaan vieraan paikan haasteet matkalaukun metsästyksestä hotellin hakemiseen.

Toisin oli silloin, kun ystävien kanssa etsimme erästä venerantaa. Ohjeista vahvimmin mieleemme oli jäänyt juuri sen tien nimi, jolle ei saanut kääntyä. Pitkähkön hiekkatierallin jälkeen totesimme, että on syytä palata takaisin ja valita uusi suunta. Voitte arvata, mitkä autossa olivat tunnelmat, kun ratin takana istui neljästä matkaajasta juuri se, jonka mielestä optimaalisinta olisi päästä kohteeseen teleportin kautta valoa nopeammin.

Tuolloinkin olisin jaksanut ihastella loputtomiin matkan eteen tuomia maalaismaisemia. Ymmärsin kuitenkin pysyä hiljaa ja naamioida iloni kireiden leukaperien taa.

blogimatkalla

Parasta matkoilla ovat kohtaamiset. Sekin sivistynyt iäkäs herrasmies, jonka kanssa äskettäin päädyin saman pöydän ääreen junassa. Hänen notkea mielensä haastoi syksyn kiinnostavimpaan keskusteluhetkeen, joka ylevöitti uupunutta kotimatkaa niin, että melkein hyppäsin perässään pois puolimatkan asemalla, jotta ehtisin vaihtaa vielä muutaman sanan. Olisin päässyt tapaamaan asemalla odottavan rouvansakin, josta olin jo ehtinyt muodostaa herttaisen kuvan tarinoidensa perusteella.

En kuitenkaan noussut junasta. Tyhmyyksissäni en ymmärtänyt edes esittäytyä ja kysyä keskustelutoverini nimeä.

Kun matka oli merkityksellinen, määränpäähän olisi ehtinyt myöhemminkin.

 

Näiden virkkeiden myötä saavuin yhdelle väliasemalle ja astuin uuteen junaan. Tämä oli viimeinen julkaisuni kaleidoskooppi.net-blogissa. Jatkossa löydät ajatuksiani täältä. Kiitos matkaseurasta, Kaleidoskoopin naiset!