Kolmas lupaus

Konflikteja, terrori-iskuja, rikollisuutta. Vihapuhetta, sattumanvaraisia hyökkäyksiä, ennakkoluuloja. Ydinsodan uhka, arvaamattomia luonnonkatastrofeja, taloudellista epävarmuutta.

Emme tiedä, millaiseen maailmaan tämä sukupolvi kasvattaa lapsensa, tai millaisessa maailmassa itse jäämme eläkkeelle. Emme tiedä, miten suurvaltasuhteet kehittyvät. Emme tiedä, miten pitkälle yhteistä hyvää tahtoa riittää. Emme tiedä.

Monet huolet ovat todellisia. Useita niistä tutkittu ja yritetty ratkoakin tieteen keinoin. Yhä on kuitenkin paljon sellaista, mihin emme voi vaikuttaa. Lienee väistämätöntä, että elämämme muuttuu merkittävästi tulevina vuosina ja vuosikymmeninä.

Ei silti syytä pelkoon, meille on nimittäin luvattu rauha.

Minä jätän teille rauhan. — Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. (Joh. 14:27)

Tähän lupaukseen turvaan isojen kysymysten edessä. Tästä muistutan itseäni, kun tuleva mietityttää tai pelottaa. Tämä tuo toivoa, kun kaikki muu on epäselvää. Tähän samaan rauhaan kiedon itseni joulunakin.

Rauhaa toivon myös sinun jouluusi. Aitoa ja alkuperäistä joulun rauhaa, joka antaa rohkeuden ja toivon pahimpiinkin uutispäiviin.

Toinen lupaus

Yhdellä palstalla juuri todettiin, että joulu on hienoa aikaa, kun saa vapaasti laulaa Vapahtajasta (Jeesuksesta, suom. huom.). Tottahan se on. Paatuneemmankin ateistin huulilta saattaa puolivahingossa lipsahtaa tutun joululaulun värssy enkeleineen ja jeesuslapsineen, koska joulu syntyy myös tutuista sävelistä.

Tämäkin blogi pysähtyy adventin ajaksi pyhien pohdintojen äärelle, koska kertomus joulun lapsesta on joka tapauksessa enemmän kuin Lähi-idän kansalliseepos. Adventtikalenterin toisesta luukusta löytyykin toinen arkea kannatteleva ison kirjan lupaus.

Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen. (Ps. 55:23)

Jätä silloin, kun työt kaatuvat niskaan, aikataulut helisevät sirpaleiksi ja nurkan takana odottaa uusi ikävä yllätys. Kun minkään tunnelin päässä ei näy valoa ja sekä kärsivällisyys että eurot ovat loppumassa.

Jätä silloin, kun elämä romahtaa, parisuhde kulkee kriisistä kriisiin, lapset itkevät ja naapurit tappelevat rajakuusen kaato-oikeudesta. Kun ongelmat kietoutuvat selvittämättömiksi vyyhdeiksi ja apua ei löydy, tai et jaksa sitä enää hakea.

Jätä silloinkin, kun tulevaisuus on suuri musta aukko, joka imee kaiken energian ja nielaisee kitaansa polulle asetetut suuntaviitat. Kun koulureitit eivät aukene ja töitä ei ole tarjolla. Kun usko valoisampaan tulevaisuuteen hupenee yksi suljettu ovi kerrallaan.

Uskon nimittäin, että on yksi, joka voi muuttaa olosuhteet. Eikä ole olosuhteita, jotka muuttaisivat sitä, mitä Hän on luvannut. Hän tahtoo sinulle hyvää, olipa taakkasi suuri tai pieni.

Se lupaus kantaa silloinkin, kun pitäisi pestä sauna ja vaihtaa jouluverhot ikkunaan. Kun olisi kiva ehtiä ripustaa jouluvalot pihapuuhun, tai edes piilottaa kesäromut varastoon. Kantaa silloin, kun stressi vyöryy päälle täydellisen joulun tavoittelussa. Kun väsymys kirvoittaa kyyneleet silmiin somen täyttyessä tonttuovista, piparkakkukaupungeista ja lokakuusta asti suunnitelluista aattomenuista. Se kantaa, kun viime minuuteilla ryntäät myyjäisiin etsimään joululaatikoita, joita voit valehtelematta väittää itse tehdyiksi, vaikka se laatikontekijä viettääkin jouluaan ihan jonkun muun joulupöydän äärellä.

Lupaus armahtaa turhalta murehtimiselta. Muistuttaa, ettei hyvä elämä synny yrittämällä, eikä onnistunut joulu pusertamalla.

Jospa vain luottaisi lupaukseen. Jospa hyväksyisi huolenpitonsa.

Ensimmäinen lupaus

Tänä jouluna päätin olla suorittamatta. Olen päättänyt ennenkin, mutta innostuneen aherruksen ja pakonomaisen pusertamisen raja on usein ollut veteen piirretty. Viime vuonna kotiin tuli joulu pihakuusella, ovikranssilla, kynttilöillä ja kymmenillä glögimukillisilla. Nyt ollaan joulun laittamisessa jo yhtä ikkunatähteä pidemmällä. Leppoisasti jatkaen täällä saattaa tänä vuonna aattoon mennessä näyttää hyvinkin joululta. Tai sitten ei. Toivon vain, että herään aattoaamuun levänneenä ja hyvällä tuulella.

Neljä sunnuntaita, neljä lupausta. Adventti, Adventus Domini, Herran tuleminen.

Joulun odotus on myös Pyhän odottamista. Kaiken puuhastelun keskellä on tilaisuus pohtia, mikä on tärkeää. Pysähtyä havaintojensa kanssa, tarvittaessa tarkistaa suuntaa. Arvioida, missä on ympäristön vaikutuksesta tai omaa välinpitämättömyyttään vaihtanut itselleen tärkeitä arvoja johonkin kestämättömämpään.

Villin melskeen, helinän ja helskeen keskellä nousee esiin arkea ja ihmisyyttä kannatteleva lupaus.

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. (Matt. 11:28)

Tähän lupaukseen tartun ensimmäisenä. Jouluakin on lupa lähestyä levosta käsin.

Sadevesisuihku sielulle

Tuuli kääntyy viime hetkellä, päällekkäisyydet sulavat pois ja päädymme hämäräksi valaistun kirkon toiseen penkkiriviin. Legendaariset ja lahjakkaat Jukka Leppilampi ja Marzi Nyman aloittavat illan konsertin mystisin sävelin, jotka vähitellen täyttävät korkeaa tilaa.

Hetken päästä mukaan liittyvät upeat Maria Ylipää ja sairastunutta Tove Leppilampea (vuorokauden varoitusajalla!) paikkaamaan tullut Mirkka Paajanen. Kappale toisensa jälkeen kuljettaa tunteisiin ja tilanteisiin. Sanat uppoavat jyvinä pehmeään maahan ja välillä raapaisevat palan kuollutta pois.

Sulje sisko silmäs
vedä veli henkeä
ja kiidä maailman ääriin kaipuusi raketilla
Katso ulos valoon vaikka verhon raosta
ja tunne maailman tuulet avaimen reiän läpi

Hetki hetkeltä on kevyempi olla. Valo kohtaa varjon ja heijastaa pyhän pimeään. Sävel säveleltä kellun kohti lepoa ja rauhaa, sitä iankaikkista. Sitä joka jollekin kuvastaa loppua, mutta minulle toivoa.

Tulin väsyneenä ja olin luvannut nu(o)kkua äänettömästi. Istun hiljaa, enkä tiedä pitääkö silmät auki vai kiinni. Musiikki tulee kohti ja löytää paikkansa minussa. Vastaa kysymyksiin, joita en ole ehtinyt pysähtyä kysymään. Muistuttaa asioista, joiden en ollut vielä huomannut unohtuneen.

Nämä syntisen raskaat askeleet
jättävät rumat jäljet

Niin minä luulin kunnes laulusi kuulin
uskalsin katsoa eteenpäin
Ja mitä mä näin:
jalanjäljistäin puhkeaa elämän lähde

Pyhien paljous, en ole yksin
en tyhjän päältä lähde laulamaan
uutta lauluani

Istuessani tiedän, että juuri nyt on hyvä. Juuri tähän minun piti tänään tulla. Säe toisensa jälkeen tönäisee arjessa pudonneita palasia takaisin paikoilleen. Fraasi kerrallaan tulen ehjemmäksi. Kyynelen vieriessä en aina tiedä, viekö se pois surua vai tuoko iloa. Ehkä molempia. Sävelkulku kerrallaan olen lähempänä totuutta ja vapautta.

Sanat ja sävelet suorastaan julistavat rauhaa ja rakkautta. Musiikki muistuttaa kaikkein tärkeimmästä, maadoittaa peruskallioon. Elämäni tärkein pilari on vahvasti läsnä. Ollaan jossain syvemmällä ja suuremmassa, mihin lahjakkaimpienkaan artistien karisma ei riitä viemään.

Matka maallinen
säkeistön mittainen
Luona valtaistuimen
jatkuu laulu ikuinen

Olen kuullut on kaupunki tuolla
ja Hän istuu Isän oikeella puolla

Sadevesisuihku sielulle. Sen paremmin en osaa tunnelmia konsertin jälkeen kuvailla, kun kiitän kiertueen organisoinutta ystävääni. Lähden pois henkisesti ja hengellisesti levänneenä, nu(o)kkumatta silmänräpäystäkään.

ohjelmatoimistokristalli
Kuva: Ohjelmatoimisto Kristalli, http://ohjelmakristalli.com/

Tätä on musiikki parhaimmillaan. Sanoja ja käsitejärjestelmiämme enemmän. Konsertin jälkeen Jukka Leppilampi toteaa kirkon eteisessä, että tällä kertaa nyt näin, annoimme laulujen puhua. Kiitos, että annoitte. Annoitte paljon.

Toivon silti vieläkin
pidän uskostani kii
kynsin hampain ja haikein virsin
Jatkan eespäin vieläkin
menee kiitos taivaisiin
kunniaks vaatimattoman vallan

Kiitos taiteilijat. Kiitos Ohjelmatoimisto Kristalli ja Johanna Vauto.

 


Lainaukset Jukka Leppilammen & co tuotannosta.
Suljetun paikan tanssi
Tämä huone, tämä hetki
Alasti ja hiljaa

Matkalla

Lentoa ostaessa mielessä pyörivät isot kysymykset ja jokaista klikkausta edeltää tietoinen ratkaisu kieltäytyä pelkäämästä nykymaailman uhkia. Matkan lähestyessä pää täyttyy kauhukuvista, mitä kaikkea yksin matkaavalle voikaan tapahtua. Viittä vaille ennen reissua päivät ovat täynnä muistettavia asioita ja kalenteri tulvii tehtävälistoja.

Vaikeinta matkalle lähtemisessä on sittenkin pakkaaminen. Edellisten reissujen hiomista pakkauslistauksista huolimatta istun viimeisenä iltana lamaantuneena avoimen laukun vieressä. Mistä voi tietää, mitä mukaansa tarvitsee, kun ei tiedä mitä matka tuo tullessaan. Kello kulkee ja samalla mieleen vyöryy lisää muistettavaa. Kukat pitää kastella, jääkaapin vihanneslaatikko tarkastaa, roskat viedä… ja se laukku pakata.

Vaikka matkalle lähtö on takkuista ja viimeisen yön unet jäävät liian lyhyiksi, viimeistään kotioven sulkeutuessa lähtöangsti antaa tilaa matkafiilikselle. Lähteminen irrottaa normaalista ja tuo eteen uusia näkymiä. Siinä missä toisille matka on vain pakollinen siirtymä kohteeseen pääsemiseksi, siirryn matkamoodiin heti, kun auto käynnistyy ja nokka kääntyy kohti ensimmäistä risteystä.

Lopputuloksena on yleensä mukava ja onnistunut reissu. Kilometrien ja lentomailien kertyessä mittariin korvien väli rentoutuu, huolet painuvat taka-alalle ja hymy kipuaa hiljalleen kohti korvia. Kohteeseen saavuttaessa kroppa voi olla uupunut, mutta mieli on valmis kohtaamaan vieraan paikan haasteet matkalaukun metsästyksestä hotellin hakemiseen.

Toisin oli silloin, kun ystävien kanssa etsimme erästä venerantaa. Ohjeista vahvimmin mieleemme oli jäänyt juuri sen tien nimi, jolle ei saanut kääntyä. Pitkähkön hiekkatierallin jälkeen totesimme, että on syytä palata takaisin ja valita uusi suunta. Voitte arvata, mitkä autossa olivat tunnelmat, kun ratin takana istui neljästä matkaajasta juuri se, jonka mielestä optimaalisinta olisi päästä kohteeseen teleportin kautta valoa nopeammin.

Tuolloinkin olisin jaksanut ihastella loputtomiin matkan eteen tuomia maalaismaisemia. Ymmärsin kuitenkin pysyä hiljaa ja naamioida iloni kireiden leukaperien taa.

blogimatkalla

Parasta matkoilla ovat kohtaamiset. Sekin sivistynyt iäkäs herrasmies, jonka kanssa äskettäin päädyin saman pöydän ääreen junassa. Hänen notkea mielensä haastoi syksyn kiinnostavimpaan keskusteluhetkeen, joka ylevöitti uupunutta kotimatkaa niin, että melkein hyppäsin perässään pois puolimatkan asemalla, jotta ehtisin vaihtaa vielä muutaman sanan. Olisin päässyt tapaamaan asemalla odottavan rouvansakin, josta olin jo ehtinyt muodostaa herttaisen kuvan tarinoidensa perusteella.

En kuitenkaan noussut junasta. Tyhmyyksissäni en ymmärtänyt edes esittäytyä ja kysyä keskustelutoverini nimeä.

Kun matka oli merkityksellinen, määränpäähän olisi ehtinyt myöhemminkin.

 

Näiden virkkeiden myötä saavuin yhdelle väliasemalle ja astuin uuteen junaan. Tämä oli viimeinen julkaisuni kaleidoskooppi.net-blogissa. Jatkossa löydät ajatuksiani täältä. Kiitos matkaseurasta, Kaleidoskoopin naiset!

 

Valintoja

Uusissa aluissa on ilonsa. Koko maailma on taas auki. Seisot risteyksessä, jossa kaikki suunnat houkuttelevat. Kompassi hakee pohjoisen ja samalla sisäisesti uudelleenasemoit itseäsi suhteessa ympäristöösi.

Tuolla tiellä olisi muitakin, siellä ei tarvitsisi olla yksin. Noilla aukeilla ei ole ketään, siellä saisi tallata pioneerina täysin omat polkunsa. Tuon reitin varrella ajattelevat aivan erilailla, heidän kanssaan voisi haastaa itseään ja oletuksiaan.

Valinnan vaikeus kasvaa suoraan suhteessa mahdollisuuksien määrään. Pian olen yhtä pyörryksissä kuin insinööri ruokakaupassa etsiessään juuri sitä oikealla tavalla maustettua rahkaa ja oikean merkkisiä jauhoja kymmenien samankaltaisten seasta. Identtisiltä näyttävät purkit ja pussit kätkevät sisäänsä mitä katalimpia jekkuja ja kotiin saattaa päätyä illan keskustelut jäädyttävä totaalisen väärin maustettu rahkankaltainen tuote tai ikävästi jauhohyllyyn piiloutunut yksinäinen lesepaketti. Hyvien yritysten seurauksena kauppaan lähdön kynnys nousee kerta kerralta piinaavammaksi ja pahimmillaan ostosreissut loppuvat kokonaan – omalla tai puolison päätöksellä.

Jotta tämä blogi ei hyydy alkutalven pakkasiin, päätin vain liikahtaa. Palaan tarvittaessa lähtöristeykseen ja valitsen uuden reitin. Todennäköisesti kuitenkin päädyn oikaisemaan metsien kautta ja hyppimään ojien yli päästäkseni seuraavalle sopivalle polulle ja valtatielle.

Jos siis jutut ehkä vaeltavatkin johtamisen analyyseista arjen havaintoihin tai tyyliseikoista eettis-uskonnollisiin pohdintoihin, yhdistävänä tekijänä kaikessa ovat yhdet aivot ja yksi keski-ikään ehtinyt elämä. Saattaa olla, että aivotoimintani on välillä lähempänä tippaleipää kuin keittämätöntä spagettia. Kysy ja kommentoi siis jo ennen kuin tomusokeri tukkii rattaat ja ajatus hukkuu kuin makaroni munkkirasvaan.

Maailma ja maitohyllyt, täältä tullaan!

Ilma(n)juuria

Kuka se on? Tunnetko ketään sen sukulaisia? Tietääkö kukaan siitä mitään?

Kasvoin pienessä perheessä pienessä kylässä, jossa kaikki kaverini olivat sukua jollekin toiselle kyläläiselle. Useimmilla oli ympärillään koko historiansa, pyörämatkan päässä liuta läheisiä ihmisiä monessa polvessa. Me olimme muuttaneet muualta, matka isovanhempien luo kesti tunteja ja serkkuja nähtiin kerran tai kaksi vuodessa.

Ympäristöni kirkastui, kun samalle kylälle muuttivat serkkujeni pikkuserkut, yhtä ulkopuoliset kuin minäkin. Siellä me sitten hehkuimme sen hetken, mitä asuivat ilonamme. Me sukulaistemme sukulaiset, lähes sukua siis toisillemmekin. Pienen tovin me pistokkaat juurruimme samaan maahan.

Pienessä yhteisössä irrallisuus oli riski. Et kuulunut mihinkään, et ollut perheesi ulkopuolella kenenkään mikään. Ilman tunnettuja juuria olit yksin. Muualta muuttaneen identiteetti kasvoi sen varaan, mitä muualla oli. Kasvatin ilmajuuria sukujeni suuntaan, satojen kilometrien päähän.

Kiinnityin kyllä kotiin ja maisemaan, mutta siteet yhteisöön jäivät ohuiksi.

**

Nuorelta saapuu viesti: Tässä on hän. Huomenna saatte kysyä lisää.

Huomiseen mennessä olemme tutkineet somen syöverit, jäljittäneet sukupuuta esi-isiin asti. Tunnistaneet tuttuja nimiä ja muistaneet muinaisia kohtaamisia. Hän ei ole enää joku jostain, vaan olemme kutoneet hänet hämähäkkimäisesti osaksi verkkoa ja alkaneet hahmottaa ääriviivojaan.

Luomalla yhteyksiä menneisyyteen muodostamme käsitystä tästä hetkestä. Tuttuuden ja turvallisuuden hakuisuudessamme viemme häneltä ehkä mahdollisuuden kävellä eteemme ihan vain omana itsenään, ilman edellisten sukupolvien hohdetta ja harhakuvia.

**

Kokonaisuus auttaa ymmärtämään yksilöä. Kiinnittymällä perheeseen, sukuun ja yhteisöön persoona saa tunnistettavat kehykset. Samankaltaisuus tuntuu tutulta ja vetää puoleensa, erilaisuus herättää mielenkiinnon tai ajaa etäämmäksi. Tausta hahmottaa kuin tehtävä, jossa piirrämme kuvan esiin etenemällä pisteestä pisteeseen numero kerrallaan.

Samalla se esiin piirretty toivoo, että saisi kasvaa ja elää omana itsenään, ilman mihinkään suuntaan ohjaavia raameja. Että saisi loistaa vailla menneisyyden luomia varjoja tai valokeiloja. Että olisi lupa hypätä luontaisten taipumustensa mukaisesti, nostaa itse rimat oikeisiin korkeuksiin.

Ja siinä missä hän toivoo saavansa olla vain minä itse, joku toinen kaipaa kuuluvansa. Kaipaa sitä enemmän kuin mitään muuta.

**

Kenen tyttöjä, kenen poikia? Mitä sun isä tekee, kuka sun äiti on? Onko sulla siskoja tai veljiä? Onko sulla puoliso? Entä lapsia?

Tai sittenkin vain: Kuka sinä olet? Mitä haluat kertoa itsestäsi?

 

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Sanovat

Sanovat, että liian kiireinen.
Sanovat, että pitää levätä.
Eivät tiedä, että kalenterin varattu ilta
on pyhitetty minulle ja lempisarjalleni.

Kysyvät, miten ehdin.
Kysyvät, miten jaksan.
Eivät tiedä, että heräsin puoliltapäivin,
ja sitten katsoin elokuvan.

Huolehtivat, että kuormitun.
Huolehtivat, että murrun.
Eivät tiedä, että raskaampaa olisi
jättää nämä aivot tyhjäkäynnille.

Sanovat, että helppoahan lapsettoman.
Sanovat, että voi kun tietäisit.
Eivät tiedä, että voimia vie sekin
kun suree kaikkea sitä, mitä ei ole.

Muistuttavat, että elämässä on muutakin.
Muistuttavat, että pitäisi sitä ja tätä.
Eivät ymmärrä, että arjessa on paljon
mitä eivät koskaan saa tietää.

Varmaan sullakin?

 

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

 

Himmetä ei saa

Kaunialan sotavammasairaala. Vaatimaton, kulunut tienviitta pysäyttää ajatukset. Pieni kyltti, mutta suuria sanoja: sota, vamma, sairaala. Mieleen nousee tuttu sävel, joka itketti viimeksi presidentti Koiviston hautajaisia katsoessa.

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
Muistakaa, heille kallis ol’ maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
Himmetä ei muistot koskaan saa!

Miten muistaa jotain, mitä ei ole itse kokenut. Jotain, mistä ei ole keltään saanut suoraan kysyä. Miten muodostaa ymmärrys Suomesta sodassa, kun oma käsitys pohjautuu lähinnä kirjoihin ja elokuviin.

Miten muistaa jotain, minkä mieluiten unohtaisi.

Syyrian Aleppon taistelujen tuho tuotiin silmiemme eteen kuvina, sanoina ja videoina. Silti se jäi etäiseksi, vaikeaksi tajuta, epätodelliseksi. Kaukaa oli helppo kauhistella. Miten tuollaista voi tapahtua. Miten kukaan selviää tuolla. Miten ihminen voi olla ihmiselle noin paha.

Todellisuus tarkentuu, kun tapahtumat siirretään tuttuihin maisemiin. Yle Kioski, Teatime Research ja Yle Beta loivat virtuaalikokemuksen, jossa taistelukenttänä oli Aleppon sijaan Helsingin keskusta (lue tästä ja tutustu tästä). Tutut patsaat palasina, keskustan julkisivut alas pommitettuina, pommien jyly ja sodan synkkä loimotus Mannerheimintien maisemissa hiljentää.

Voi jospa voisimme vain unohtaa. Jospa se ei enää koskaan tulisi noin lähelle.

Ammoin me marssimme kahden,
Tulta löi taivas ja maa.
Rannoilta Äänisen lahden,
Kelle nyt kertoa saa?

Silloin Suomen nuoret marssivat puolustamaan isänmaataan. Pää pystyssä he lähtivät, ylpeinäkin ehkä. Kovin hiljaisina monet palasivat. Toiset laskettiin multiin lopullisesti vaienneina. Useilta meni fyysinen terveys, useammat haavoittuivat henkisesti. Seurauksia kantavat yhä mukanaan lukuisat heidän hiljaisuudessaan ja kivuissaan kasvaneet.

Laineissa Laatokan mahti,
Kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti,
Konsa on koittava koi.

Entä jos rantoja Suomenlahden, laineissa Saimaan tai Päijänteen. Jos ulkonaliikkumiskielto, tarkka-ampujat, pula polttoaineesta, ruoasta ja juomavedestä. Jos jokapäiväinen pelko rakkaiden puolesta, kaikki lähipiirin nuoret miehet siellä jossain, vihollinen kirjaimellisesti oven takana.

Rannalle himmeän lahden
Aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
Taakka jo laskettu on.

Veteraanien askel on jo lyhyt, rivit ovat harvat. He ansaitsevat kunnioituksemme loppuun asti ja sen jälkeenkin. Silti toivoisin, että olisivat viimeinen joukko kaltaisiaan. Ettei enää koskaan toistuisi.

Hymni soi holvissa hiljaa,
Tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa,
Sarka jo kynnetty on.

Ehkä siinä onkin viisaus. Että muistaisimme. Muistaisimme, ettemme toistaisi.

k4mim

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Ihan oikeaa kaakaota

Joskus ikävä iskee olan takaa, hiipii kantapäillä, tai hyppää nurkan takaa. Siitä on jo toistakymmentä vuotta kun lähdit, enkä vieläkään ole täysin siihen tottunut. Silloin tällöin mieleeni livahtaa ajatus, että tästä pitäisi sinulle soittaa, vaan eipä taida älykkäimmätkään luurit yltää sinne asti, missä nyt olet. Pieni häivähdys viivähtää mielessä, mutta sitten järki muistuttaa sinun jo menneen.

Jos voisin soittaa, tai kirjoittaa kirjeen, jonka voisit siellä kultakadun varrella puutarhapenkille istahtaneena lukea, en tiedä mistä aloittaisin. Mihin tiivistäisin nämä vuodet, joiden aikana ei ole lopulta paljonkaan muuttunut – ja kuitenkin niin paljon on tapahtunut.

Ensimmäisenä varmasti kertoisin lähipiirin pienistä. Heistä, joita et koskaan ehtinyt nähdä, ja jotka nyt niin suuresti meidän elämäämme ilahduttavat. Kuvailisin hauskoja juttujaan ja sitä, kuinka olemuksessaan kantavat piirteitä isästään. Kuinka samanlaisia monella tapaa ovat kuin hän saman ikäisenä. Isänsä tuntien osaisit varmasti piirtää mielessäsi elävän kuvan pikkuiivareista.

Ehkä kertoisin, että se avioliitto johon sinäkin olit saattelemassa, kestää ja kantaa edelleen. Että läpi tuulen ja tuiskun on tultu, mutta ollaan onnellisia. Kertoisin senkin, miten tärkeää oli, että te ehditte tavata ja tutustua. Sitä en ehkä osaisi sinulle sanoiksi pukea, että olemme edelleen vain me kaksi, mutta taitaisit sen jo noista ekoista riveistä osata lukea. Sanotaan, että siellä missä sinä olet ei ole enää surua ja murhetta, mutta taitaisin silti tunnistaa sen voihkauksen, minkä tieto huuliltasi kirvoittaisi.

Muistaisin mainita senkin, että töitä on riittänyt, ja että tutkinnonkin lopulta sain valmiiksi. Kuinka katkerasti silloin itkinkään, ettet koskaan ehtinyt sitä paperia nähdä. Sinulle sillä olisi varmasti ollut isompi merkitys kuin kenellekään muulle. Kertoisin toisestakin perheeseemme urakoidusta tutkintopaperista ja siitä, miten se aukaisi uusia ovia. Nauraisit siellä, kun lukisit että meitä on täällä nyt kansankynttilöitä ihan tuplana. Vannoinhan lähes yhtä tiukasti kuin äitini, että niihin hommiin en koskaan, en koskaan.

Varmasti sanoisin jotain seurakunnastakin. Tiedän, että iloitsisit kuullessasi, että se on edelleen meille koti. Tärkein tieto sinulle olisi kuitenkin se, että samalla tiellä ollaan yhä ja jälleennäkemisen toivo on tallessa. Säästäisin ehkä sinut siltä tiedolta, että kaikki rakkaat eivät vieläkään ole tällä polulla, mutta senkin varmaan arvaisit rivien välistä.

Luulenpa, että jos alkaisin kirjoittaa, sanat juoksisivat paperille kilpaa ja lauseista muodostuisi maisemia, jotka piirtäisivät näkyviin menneiden vuosien huiput ja laaksot. Kirjain kirjaimelta kuitenkin muistaisin, että nämä sanat ovat sittenkin vain minulle ja yhteisen jakamisen aika on sekin vain yksi muisto lisää kirjoitettavaksi.

Vieläkin ajattelen sinua, kun kiskon irti vuorenkilpien kuivuneita kukkavarsia, keitän ihan oikeaa kaakaota pikkukattilassa liedellä ja paistan lettuja aamupalaksi. Vuosi vuodelta näen kuvissasi selkeämmin oman hahmoni. Hetki hetkeltä arvostan korkeammalle esimerkin, jonka annoit.

Sen kerron sinulle ensimmäisenä, kun kerran nähdään.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.