kohtaamisia

Matkalla

Lentoa ostaessa mielessä pyörivät isot kysymykset ja jokaista klikkausta edeltää tietoinen ratkaisu kieltäytyä pelkäämästä nykymaailman uhkia. Matkan lähestyessä pää täyttyy kauhukuvista, mitä kaikkea yksin matkaavalle voikaan tapahtua. Viittä vaille ennen reissua päivät ovat täynnä muistettavia asioita ja kalenteri tulvii tehtävälistoja.

Vaikeinta matkalle lähtemisessä on sittenkin pakkaaminen. Edellisten reissujen hiomista pakkauslistauksista huolimatta istun viimeisenä iltana lamaantuneena avoimen laukun vieressä. Mistä voi tietää, mitä mukaansa tarvitsee, kun ei tiedä mitä matka tuo tullessaan. Kello kulkee ja samalla mieleen vyöryy lisää muistettavaa. Kukat pitää kastella, jääkaapin vihanneslaatikko tarkastaa, roskat viedä… ja se laukku pakata.

Vaikka matkalle lähtö on takkuista ja viimeisen yön unet jäävät liian lyhyiksi, viimeistään kotioven sulkeutuessa lähtöangsti antaa tilaa matkafiilikselle. Lähteminen irrottaa normaalista ja tuo eteen uusia näkymiä. Siinä missä toisille matka on vain pakollinen siirtymä kohteeseen pääsemiseksi, siirryn matkamoodiin heti, kun auto käynnistyy ja nokka kääntyy kohti ensimmäistä risteystä.

Lopputuloksena on yleensä mukava ja onnistunut reissu. Kilometrien ja lentomailien kertyessä mittariin korvien väli rentoutuu, huolet painuvat taka-alalle ja hymy kipuaa hiljalleen kohti korvia. Kohteeseen saavuttaessa kroppa voi olla uupunut, mutta mieli on valmis kohtaamaan vieraan paikan haasteet matkalaukun metsästyksestä hotellin hakemiseen.

Toisin oli silloin, kun ystävien kanssa etsimme erästä venerantaa. Ohjeista vahvimmin mieleemme oli jäänyt juuri sen tien nimi, jolle ei saanut kääntyä. Pitkähkön hiekkatierallin jälkeen totesimme, että on syytä palata takaisin ja valita uusi suunta. Voitte arvata, mitkä autossa olivat tunnelmat, kun ratin takana istui neljästä matkaajasta juuri se, jonka mielestä optimaalisinta olisi päästä kohteeseen teleportin kautta valoa nopeammin.

Tuolloinkin olisin jaksanut ihastella loputtomiin matkan eteen tuomia maalaismaisemia. Ymmärsin kuitenkin pysyä hiljaa ja naamioida iloni kireiden leukaperien taa.

blogimatkalla

Parasta matkoilla ovat kohtaamiset. Sekin sivistynyt iäkäs herrasmies, jonka kanssa äskettäin päädyin saman pöydän ääreen junassa. Hänen notkea mielensä haastoi syksyn kiinnostavimpaan keskusteluhetkeen, joka ylevöitti uupunutta kotimatkaa niin, että melkein hyppäsin perässään pois puolimatkan asemalla, jotta ehtisin vaihtaa vielä muutaman sanan. Olisin päässyt tapaamaan asemalla odottavan rouvansakin, josta olin jo ehtinyt muodostaa herttaisen kuvan tarinoidensa perusteella.

En kuitenkaan noussut junasta. Tyhmyyksissäni en ymmärtänyt edes esittäytyä ja kysyä keskustelutoverini nimeä.

Kun matka oli merkityksellinen, määränpäähän olisi ehtinyt myöhemminkin.

 

Näiden virkkeiden myötä saavuin yhdelle väliasemalle ja astuin uuteen junaan. Tämä oli viimeinen julkaisuni kaleidoskooppi.net-blogissa. Jatkossa löydät ajatuksiani täältä. Kiitos matkaseurasta, Kaleidoskoopin naiset!

 

Kaupan pullaa

Kesällä järjestetään upeita Instagram-valmiita puutarhajuhlia, rantapartyja ja upeasti katettuja illallisia. Kukat hehkuvat, lomaihmiset ovat rentoja ja tyylikkäitä, ja kesän valo raamittaa kuvat kauniisti.

Täydellisyyden tavoittelu saattaa kuitenkin tappaa monta ihanaa hetkeä, ennen kuin ne ehtivät edes syntyä. Uupuneena lomalle jäänyt ei tohdi kutsua ketään kylään, koska ei jaksa siivota, saati askarrella paperipilleihin mätsääviä viirinauhoja. Pari päivää vierähtää helposti Pinterestiä ja blogeja selaten, eikä haaviin siltikään tartu sellaisia täydellisiä tarjottavia, joihin omat voimavarat, saatavilla olevat tarvikkeet ja sorminäppäryys riittäisi.

Instagram tulvii tarkkaan mietittyä kauneutta, huolellisesti rajattuja arjen pilkahduksia ja riman korkeuksiin nostavaa harmoniaa. Pinterest on mahtava aarreaitta, josta helposti tulee upottava ylisuurten odotusten suo.

Tänä kesänä meillä keskitytään raivaamaan tilaa kohtaamisille. Aion aloittaa eteisestä ja kantaa naulakon ruuhkanneet talvitakit piiloon. Siirtelen kenkiä sen verran riviin, että sisään pääsee ilman hyppyaskelia. Aina valmiudessa olevat mökkireissukassit taidan viedä autoon koko kesäksi.

Keittiössä laitan tiskit koneeseen, pinoan postit yhdeksi kasaksi ja pyyhin edellisten ruokailujen jäljet. Sitten nostan pöytään pussillisen kaupan pullaa (suosin tätä), jäätelöpaketin tai tuoretta leipää (erityisen mielellään tätä) ja voita. Keitän kahvit tai korkkaan kolapullon. Istun alas ja toivon, että vastapäätä istahtaa joku, joka haluaa pysähtyä jakamaan juuri sen hetken.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Ei uni anna lainaa

Keski-ikäistyminen realisoituu kahvilakeskustelussa kuusi vuotta nuoremman ystävän kanssa. ”Siis mä katsoin sitä elokuvaa ja ajattelin, että KAUHEETA, näytänkö mäkin noin vanhalta!” Onnekseen oli sitten tajunnut, että päähenkilöt olivatkin kymmenen vuotta vanhempia kuin oli heidän luullut olevan. ”Ne siis oli TEIDÄN ikäisiä [näköisiä], eikä mun. Huh!”

Sanojen koko sisältö onneksi upposi tajuntaan vasta hetkeä myöhemmin ja kahvilan pöydän ääressä vältyttiin verbaaliselta verilöylyltä. Kotimatkalla viesti viilsi kuitenkin syvältä. Jälleen yhden valvotun yön jälkeen naama ei varmasti ollut järin hehkeä ja iän tuomia jälkiä ei enää pitkätkään unet poista.

Useimpina päivinä aikuisuus on onneksi myös kypsyyttä kohdata ajan muutokset hyväksyen. Loppuelämän kannalta kun tässä vaiheessa on oikeasti tärkeämpää huolehtia verenpaineesta kuin silmän alle kiinnittyneistä rypyistä.

Ja sitten on näitä päiviä, kun toverin epäsuora palaute kolhaisee kovaa. Eipä arvannut ystävä, mihin syöksykierteeseen sanoillaan tönäisi.

Seuraavana päivän tyhjensin kaupunkireissun ostokset laukustani ja tutkin kosmetiikkaosastolta mukaan annettuja näytteitä.

Day cream, moisturising, dry & wrinkle-prone skin.

Night cream, anti-wrinkle, firming, mature skin 60+.

Ensin itketti lisää.

Sitten jo nauratti.

Myyjä oli kyllä pahoitellut, että näytteitä oli tällä kertaa niukasti jaettavaksi. Ehkä unohti myös vilkaista tarkemmin keräämiensä tuotteiden tekstejä. Ehkä vain katsoi, että tuohon naamaan eivät enää kevytemulsiot auta.

Palasin iloisella tuplavoltilla takaisin keski-ikäisen kiertoradalle, jossa suhtautuminen omaan ikääntymiseen heittelee kuin labratulokset stressiviikoilla. Oikeastaan tässä on aika hyvä. Tervetuloa perässä. Kiitos mallia näyttäneille.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Pakko olla hauska(a)

Mitä kivaa tehdään vappuna/juhannuksena/uutenavuotena?! Piinallinen kysymys, liikaa latausta ja odotuksia. Ehkä hauskanpito edellyttäisi ilojuomaa, jonka ansiosta ei välttämättä aamulla muista ettei ilta ollutkaan niin hauska – tai jonka vaikutuksella saa ilon irti illasta vaikka väkisin. Yhteisissä juhlissa on usein liian paljon puristusta. Koska pitää olla hauskaa. Koska on vappu/juhannus/uusivuosi.

—

Juhlissa istuu ilonpilaaja, joka ei innostu mukaan peleihin ja leikkeihin. Ei ole haitaksi kenellekään, on vaan ja seurailee. Tulee kuitenkin pakotetuksi mukaan hauskuuteen ja lennähtää samalla niin kauas mukavuusvyöhykkeeltään, että pilaa muiden ilon, vaikka yrittää kätkeä kärsimyksensä vilpittömään kestohymyyn.

Eikö ilonpilaaja silloin oikeastaan ole se, joka hänet hiillosti mukaan?

—

Tyyppi kertoo hauskoja tarinoitaan, mutta kaveria ei naurata. Tyyppi alkaa selitellä ja puolustella huumorintajuaan. Kaveri kokee tulleensa rivien välissä syytetyksi tyypin yläpuolelle asettumisesta. Samasta syystä sen kaverin toveri ei uskalla enää missään kertoa tykkäävänsä lähinnä älykkäästä huumorista.

Kertovatko tilanteet kaverista ja kaverin toverista, vai paljastavatko ne tyypille jotain hänestä itsestään?

—

Hetkittäin sosiaalinen peli edellyttää hyväksymishyminää, mutta missä menee raja, jonka takana ilostakin tulee vakava asia? Pitääkö kaverin peittää tyypin ohimenneestä huumorilaukauksesta seurannut epämukava hetki kepeällä naurahduksella? Onko hymyiltävä säästääkseen toisten kasvot, vaikka pirkkakummelivintiöt eivät putoa omaan laariin? Onko joltain pois, jos joku ei naura, on vain hiljaa tyytyväinen oloonsa?

Olemmeko me yleisöä toistemme elämän stand upille vai oman elämämme päähenkilöitä?

—

Niinpä minä ylistin iloa, koska ihmisellä ei ole auringon alla muuta onnea kuin syödä ja juoda ja iloita. Tämä ilo seuraa häntä kaiken vaivannäön keskellä niinä elinpäivinä, jotka Jumala on hänelle antanut auringon alla. (Kirkkoraamattu 1992, Saarnaajan kirja 8:15) 

k4mimi

Mitä kivaa tehdään vappuna/juhannuksena/uutenavuotena?!

Entä jos vaan oltais, ja todettais sitten jälkikäteen, että olipa kivaa.

—

[Kuten aina, tekstin henkilöt ja tilanteet ovat fiktiivisiä ja kaikki yhtymäkohdat todelliseen elämään ovat sattumaa.]

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Kuulisinpa oikein

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei ”luteilis toisen päässä”,
niin kuin tuttavaa oli opinnoissaan ohjattu.
Ettei luulis, että tietää
mitä toinen ajattelee
ja tuntee,
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei antais valmiita vastauksia
ja syöttäis sanojaan toisille.
Ettei kuvittelis, että ymmärtää
oman kokemuksensa perusteella,
miltä joku jostakin tuntuu –
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
että useammin aloittais lauseensa
”oon tässä vähän ajatellut”
kuin ”no se asiahan on niin että”.
Ettei unohtais, että sillä toisellakin on
kolhunsa ja kokemuksensa,
oivalluksensa ja onnistumisensa.

Kun vaan kysyis ja kuuntelis.
Ei luteilis.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Yksin

Yhteiskuntamme palkitsee onnistujia, ja yhä useammin onnistumisen mitta on sosiaalinen menestys. Yksinäiset ovat marginaalissa, joka nostetaan esiin juhlapuheissa ja huolestuneissa asiantuntijalausunnoissa. Ja kuitenkin.

Yksinäisyys on läsnä useamman arjessa kuin koskaan.

Yhteisöllisyys on murtunut. Huolehtiminen hävinnyt. Ymmärrys lähimmäisyydestä väljähtänyt. Presidentti Niinistö nosti uudenvuodenpuheessaan esiin tarpeen osallisuudelle ja yksinäisyyden torjunnalle. Arvostettu teologinen mentori Klaus Korhonen puolestaan toi huolen käytännölliselle tasolle ihmetellessään kadonnutta tervehtimiskulttuuriamme (HS 31.1.17).

Tiedämme sosiaalisen median kautta jopa satojen ihmisten arjesta ja ajatuksista, mutta emme löydä kännykästä yhtään puhelinnumeroa, johon tohtisimme soittaa yksinäisen illan täyttämiseksi. Tykkäämme kymmenistä somepäivityksistä, joissa onnelliset kasvot kokoontuvat yhteisen ruokapöydän ympärille tai iloisen harrastuksen äärelle. Antaisimme mitä vain, jos meilläkin olisi joku, jonka kanssa istahtaa teelle tai käpertyä sohvalle.

Pyyhimme reaalimaailman kyyneleet yksinäisyydessä, jotta jaksamme jakaa hymiöitä somessa. Haaveilemme Frendit-sarjasta tutuksi tulleesta tiiviistä porukasta, joka ei vain jaa arkisia iloja ja huolia, vaan kestää yhdessä läpi riitojen ja rakkaussurujen. Elämme todellisuudessa, jossa sairastaminen juhlapäivinä tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta, koska silloin ei tarvitse miettiä, kuinka yksin terveenä juhlisi.

On helppo sysätä syy yhteiskunnalle ja Niille Muille, jotka jossain jotain tekevät – ja jättävät tekemättä. Onko liian vaikeaa kantaa oma vastuumme? Avata omat silmämme ja korvamme? Jopa oma ovemme?

Kuka ylittää yksinäisyyden rajan ja uskaltautuu kohtaamaan toisen, ehkä yhtä yksinäisen? Löytyykö idyllisistä, instakelpoisista seurueista joustavuutta uusien mukaan ottamiseen? Tarjoaisiko joku yksinäisyydellä moneen kertaan nöyryytetyille helpon pääsyn yhteyteen?

Entä ihminen ihmistä, silmästä silmään. Se auttaa näkemään, vaikka toisen avuntarpeen. Auttaa ymmärtämään, että toisellakin on tavoitteita tai vaatimuksia. Taikka opettaa tunnistamaan vaaran ja hallitsemaan pelon.

Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.

– Presidentti Sauli Niinistö

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.