Ihan oikeaa kaakaota

Joskus ikävä iskee olan takaa, hiipii kantapäillä, tai hyppää nurkan takaa. Siitä on jo toistakymmentä vuotta kun lähdit, enkä vieläkään ole täysin siihen tottunut. Silloin tällöin mieleeni livahtaa ajatus, että tästä pitäisi sinulle soittaa, vaan eipä taida älykkäimmätkään luurit yltää sinne asti, missä nyt olet. Pieni häivähdys viivähtää mielessä, mutta sitten järki muistuttaa sinun jo menneen.

Jos voisin soittaa, tai kirjoittaa kirjeen, jonka voisit siellä kultakadun varrella puutarhapenkille istahtaneena lukea, en tiedä mistä aloittaisin. Mihin tiivistäisin nämä vuodet, joiden aikana ei ole lopulta paljonkaan muuttunut – ja kuitenkin niin paljon on tapahtunut.

Ensimmäisenä varmasti kertoisin lähipiirin pienistä. Heistä, joita et koskaan ehtinyt nähdä, ja jotka nyt niin suuresti meidän elämäämme ilahduttavat. Kuvailisin hauskoja juttujaan ja sitä, kuinka olemuksessaan kantavat piirteitä isästään. Kuinka samanlaisia monella tapaa ovat kuin hän saman ikäisenä. Isänsä tuntien osaisit varmasti piirtää mielessäsi elävän kuvan pikkuiivareista.

Ehkä kertoisin, että se avioliitto johon sinäkin olit saattelemassa, kestää ja kantaa edelleen. Että läpi tuulen ja tuiskun on tultu, mutta ollaan onnellisia. Kertoisin senkin, miten tärkeää oli, että te ehditte tavata ja tutustua. Sitä en ehkä osaisi sinulle sanoiksi pukea, että olemme edelleen vain me kaksi, mutta taitaisit sen jo noista ekoista riveistä osata lukea. Sanotaan, että siellä missä sinä olet ei ole enää surua ja murhetta, mutta taitaisin silti tunnistaa sen voihkauksen, minkä tieto huuliltasi kirvoittaisi.

Muistaisin mainita senkin, että töitä on riittänyt, ja että tutkinnonkin lopulta sain valmiiksi. Kuinka katkerasti silloin itkinkään, ettet koskaan ehtinyt sitä paperia nähdä. Sinulle sillä olisi varmasti ollut isompi merkitys kuin kenellekään muulle. Kertoisin toisestakin perheeseemme urakoidusta tutkintopaperista ja siitä, miten se aukaisi uusia ovia. Nauraisit siellä, kun lukisit että meitä on täällä nyt kansankynttilöitä ihan tuplana. Vannoinhan lähes yhtä tiukasti kuin äitini, että niihin hommiin en koskaan, en koskaan.

Varmasti sanoisin jotain seurakunnastakin. Tiedän, että iloitsisit kuullessasi, että se on edelleen meille koti. Tärkein tieto sinulle olisi kuitenkin se, että samalla tiellä ollaan yhä ja jälleennäkemisen toivo on tallessa. Säästäisin ehkä sinut siltä tiedolta, että kaikki rakkaat eivät vieläkään ole tällä polulla, mutta senkin varmaan arvaisit rivien välistä.

Luulenpa, että jos alkaisin kirjoittaa, sanat juoksisivat paperille kilpaa ja lauseista muodostuisi maisemia, jotka piirtäisivät näkyviin menneiden vuosien huiput ja laaksot. Kirjain kirjaimelta kuitenkin muistaisin, että nämä sanat ovat sittenkin vain minulle ja yhteisen jakamisen aika on sekin vain yksi muisto lisää kirjoitettavaksi.

Vieläkin ajattelen sinua, kun kiskon irti vuorenkilpien kuivuneita kukkavarsia, keitän ihan oikeaa kaakaota pikkukattilassa liedellä ja paistan lettuja aamupalaksi. Vuosi vuodelta näen kuvissasi selkeämmin oman hahmoni. Hetki hetkeltä arvostan korkeammalle esimerkin, jonka annoit.

Sen kerron sinulle ensimmäisenä, kun kerran nähdään.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

 

Hahmoja

Ystävä toi terveisiä yhteisiltä tuttaviltamme toisesta maasta. Muistavat siellä kuulemma vieläkin nimeni hyvin – koska tietävät Minna Canthin. Hätkähdytti, että tuntevat kaimani saavutukset. Piti ihan pysähtyä miettimään, mitä itse muistan hänestä ja tuotannostaan.

Kesäretki kulki ohi rakennusten, joissa joskus tuli vietettyä paljon aikaa. Pieni vilkaisu pihaan palautti mieleen paljon muistoja. Jostain syystä ensimmäisten joukossa olivat paikkakunnalla syntyneen suurmiehen patsaalla vietetyt juhlalliset hetket, joiden merkitys jäi kouluvuosina todella etäiseksi. Automatkan jatkuessa etsin lisätietoa kyseisestä herrasta ja aloin ymmärtää, miksi edesmennyt rehtorimme halusi meidänkin kunnioittavan tuota 1700-luvulla syntynyttä monioppinutta, jota sittemmin on kutsuttu myös Suomen historian isäksi.

Kouluvuosina historia oli jotain, mitä opeteltiin kokeita varten. Yhtäkkiä huomaan olevani se, jota muu seurue odottaa museoiden eteisissä. Mennyt on saanut merkityksiä, jotka valaisevat tätä päivää ja luovat avauksia tulevaan. Kuluneesta on tullut kiinnostavaa.

Hukkaamme syvää ymmärrystä maailmasta, jos unohdamme historiamme ja ne, jotka sitä elivät ja tekivät. Yhteiskunta ei ole kehittynyt tähän tilaan itsekseen. On tarvittu yksilöitä, jotka ovat uskaltaneet ajatella ja toimia.

Ehkä olisikin aika palautella mieleen menneiden suurhahmojen saavutuksia. Kun seuraavan kerran maksat setelillä, tsekkaapa paperirahaan kasvonsa saaneen saavutukset netistä. Tai kun näet Suomen liput saloissa, kurkkaapa kalenterista kenen kunniaksi ne liehuvat ja miksi.

Saatat säästyä siltä häkellyttävältä hetkeltä, mistä eräs lähipiirin teini itsensä taannoin löysi.

– … Snellman.
Ai se jauhelihatyyppi?

 

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

 

Ei uni anna lainaa

Keski-ikäistyminen realisoituu kahvilakeskustelussa kuusi vuotta nuoremman ystävän kanssa. ”Siis mä katsoin sitä elokuvaa ja ajattelin, että KAUHEETA, näytänkö mäkin noin vanhalta!” Onnekseen oli sitten tajunnut, että päähenkilöt olivatkin kymmenen vuotta vanhempia kuin oli heidän luullut olevan. ”Ne siis oli TEIDÄN ikäisiä [näköisiä], eikä mun. Huh!”

Sanojen koko sisältö onneksi upposi tajuntaan vasta hetkeä myöhemmin ja kahvilan pöydän ääressä vältyttiin verbaaliselta verilöylyltä. Kotimatkalla viesti viilsi kuitenkin syvältä. Jälleen yhden valvotun yön jälkeen naama ei varmasti ollut järin hehkeä ja iän tuomia jälkiä ei enää pitkätkään unet poista.

Useimpina päivinä aikuisuus on onneksi myös kypsyyttä kohdata ajan muutokset hyväksyen. Loppuelämän kannalta kun tässä vaiheessa on oikeasti tärkeämpää huolehtia verenpaineesta kuin silmän alle kiinnittyneistä rypyistä.

Ja sitten on näitä päiviä, kun toverin epäsuora palaute kolhaisee kovaa. Eipä arvannut ystävä, mihin syöksykierteeseen sanoillaan tönäisi.

Seuraavana päivän tyhjensin kaupunkireissun ostokset laukustani ja tutkin kosmetiikkaosastolta mukaan annettuja näytteitä.

Day cream, moisturising, dry & wrinkle-prone skin.

Night cream, anti-wrinkle, firming, mature skin 60+.

Ensin itketti lisää.

Sitten jo nauratti.

Myyjä oli kyllä pahoitellut, että näytteitä oli tällä kertaa niukasti jaettavaksi. Ehkä unohti myös vilkaista tarkemmin keräämiensä tuotteiden tekstejä. Ehkä vain katsoi, että tuohon naamaan eivät enää kevytemulsiot auta.

Palasin iloisella tuplavoltilla takaisin keski-ikäisen kiertoradalle, jossa suhtautuminen omaan ikääntymiseen heittelee kuin labratulokset stressiviikoilla. Oikeastaan tässä on aika hyvä. Tervetuloa perässä. Kiitos mallia näyttäneille.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Pakko olla hauska(a)

Mitä kivaa tehdään vappuna/juhannuksena/uutenavuotena?! Piinallinen kysymys, liikaa latausta ja odotuksia. Ehkä hauskanpito edellyttäisi ilojuomaa, jonka ansiosta ei välttämättä aamulla muista ettei ilta ollutkaan niin hauska – tai jonka vaikutuksella saa ilon irti illasta vaikka väkisin. Yhteisissä juhlissa on usein liian paljon puristusta. Koska pitää olla hauskaa. Koska on vappu/juhannus/uusivuosi.

Juhlissa istuu ilonpilaaja, joka ei innostu mukaan peleihin ja leikkeihin. Ei ole haitaksi kenellekään, on vaan ja seurailee. Tulee kuitenkin pakotetuksi mukaan hauskuuteen ja lennähtää samalla niin kauas mukavuusvyöhykkeeltään, että pilaa muiden ilon, vaikka yrittää kätkeä kärsimyksensä vilpittömään kestohymyyn.

Eikö ilonpilaaja silloin oikeastaan ole se, joka hänet hiillosti mukaan?

Tyyppi kertoo hauskoja tarinoitaan, mutta kaveria ei naurata. Tyyppi alkaa selitellä ja puolustella huumorintajuaan. Kaveri kokee tulleensa rivien välissä syytetyksi tyypin yläpuolelle asettumisesta. Samasta syystä sen kaverin toveri ei uskalla enää missään kertoa tykkäävänsä lähinnä älykkäästä huumorista.

Kertovatko tilanteet kaverista ja kaverin toverista, vai paljastavatko ne tyypille jotain hänestä itsestään?

Hetkittäin sosiaalinen peli edellyttää hyväksymishyminää, mutta missä menee raja, jonka takana ilostakin tulee vakava asia? Pitääkö kaverin peittää tyypin ohimenneestä huumorilaukauksesta seurannut epämukava hetki kepeällä naurahduksella? Onko hymyiltävä säästääkseen toisten kasvot, vaikka pirkkakummelivintiöt eivät putoa omaan laariin? Onko joltain pois, jos joku ei naura, on vain hiljaa tyytyväinen oloonsa?

Olemmeko me yleisöä toistemme elämän stand upille vai oman elämämme päähenkilöitä?

Niinpä minä ylistin iloa, koska ihmisellä ei ole auringon alla muuta onnea kuin syödä ja juoda ja iloita. Tämä ilo seuraa häntä kaiken vaivannäön keskellä niinä elinpäivinä, jotka Jumala on hänelle antanut auringon alla. (Kirkkoraamattu 1992, Saarnaajan kirja 8:15) 

k4mimi

Mitä kivaa tehdään vappuna/juhannuksena/uutenavuotena?!

Entä jos vaan oltais, ja todettais sitten jälkikäteen, että olipa kivaa.

[Kuten aina, tekstin henkilöt ja tilanteet ovat fiktiivisiä ja kaikki yhtymäkohdat todelliseen elämään ovat sattumaa.]

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Kotiin

Silmissä vilisevät hetket. Lapsuus, nuoruus, nykyisyys. Onnistumiset, ja jostain syystä erityisesti kaikki epäonnistumiset. Luulin tarkkailevani tilannetta hieman ulkopuolisena, mutta huomaan olevani ensimmäinen, joka hipaisee nenäliinan nurkalla silmäkulmaansa.

Ajatukset laukkaavat edelleen. Omat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset. Yhteiset helmihetket ja niistä seurannut yhteisen ajan kaipuu. Katkeransuloiset kyyneleet, joissa inhimillinen ikävä sekoittuu jälleennäkemisen toivoon ja iloon siitä, että jälleen yksi pääsi kotiin.

Liturgia etenee turvallisesti. Tutut virret tuovat lohtua, ja lisää kyyneleitä. Tämä laulettiin häissämme. Tällä saattelimme ystävän viimeiselle matkalleen. Koko ajan mieleni taistelee sulkeakseen pois pelottavimmat ajatukset.

Joku päivä tuossa olen minä.

Sitäkin kamalammalta tuntuu ajatus, että tuossa on joku päivä joku kaikkein rakkaimmistani. Silloin ei nenäliinan hipaisu riitä. Pelkkä ymmärrys väistämättä edessä olevista luopumisen hetkistä riipaisee niin syvältä, että nojaan eteenpäin taltuttaakseni todellisuuden vihlaisun.

Vuodet ovat piirtäneet esiin elämän rajallisuuden. Aikuisuus tuo mustan ja valkoisen väliin rajattomasti värejä ja sävyjä, myös niitä kipeitä, kirpeitä, ja kammottavia. Mikään ei ole pysyvää. Kukaan ei ole täällä ikuisesti.

Osaisinpa kohdata tulevat menetykset ja luopumisen hetket Luojaani luottaen.

Osaisinpa elää juuri nyt niin, että lähtöni hetkellä voin heittäytyä luottavaisesti Luojani käsiin. Niin, että viimeisellä matkallani on joku saattamassa. Niin, että muistohetki syntyisi muistamisen tarpeesta ja halusta, ei sosiaalisen normin täyttämiseksi.

Though we cannot experience our life as an endless present, we are eternal in God’s eyes; that is, in our deepest reality.

– C. S. Lewis

k4min

Hyvää matkaa, Alli. Annoit hienon esimerkin. Taivaassa tavataan ja juodaan ne täällä juomatta jääneet kahvit.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Kuulisinpa oikein

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei ”luteilis toisen päässä”,
niin kuin tuttavaa oli opinnoissaan ohjattu.
Ettei luulis, että tietää
mitä toinen ajattelee
ja tuntee,
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei antais valmiita vastauksia
ja syöttäis sanojaan toisille.
Ettei kuvittelis, että ymmärtää
oman kokemuksensa perusteella,
miltä joku jostakin tuntuu –
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
että useammin aloittais lauseensa
”oon tässä vähän ajatellut”
kuin ”no se asiahan on niin että”.
Ettei unohtais, että sillä toisellakin on
kolhunsa ja kokemuksensa,
oivalluksensa ja onnistumisensa.

Kun vaan kysyis ja kuuntelis.
Ei luteilis.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Yksin

Yhteiskuntamme palkitsee onnistujia, ja yhä useammin onnistumisen mitta on sosiaalinen menestys. Yksinäiset ovat marginaalissa, joka nostetaan esiin juhlapuheissa ja huolestuneissa asiantuntijalausunnoissa. Ja kuitenkin.

Yksinäisyys on läsnä useamman arjessa kuin koskaan.

Yhteisöllisyys on murtunut. Huolehtiminen hävinnyt. Ymmärrys lähimmäisyydestä väljähtänyt. Presidentti Niinistö nosti uudenvuodenpuheessaan esiin tarpeen osallisuudelle ja yksinäisyyden torjunnalle. Arvostettu teologinen mentori Klaus Korhonen puolestaan toi huolen käytännölliselle tasolle ihmetellessään kadonnutta tervehtimiskulttuuriamme (HS 31.1.17).

Tiedämme sosiaalisen median kautta jopa satojen ihmisten arjesta ja ajatuksista, mutta emme löydä kännykästä yhtään puhelinnumeroa, johon tohtisimme soittaa yksinäisen illan täyttämiseksi. Tykkäämme kymmenistä somepäivityksistä, joissa onnelliset kasvot kokoontuvat yhteisen ruokapöydän ympärille tai iloisen harrastuksen äärelle. Antaisimme mitä vain, jos meilläkin olisi joku, jonka kanssa istahtaa teelle tai käpertyä sohvalle.

Pyyhimme reaalimaailman kyyneleet yksinäisyydessä, jotta jaksamme jakaa hymiöitä somessa. Haaveilemme Frendit-sarjasta tutuksi tulleesta tiiviistä porukasta, joka ei vain jaa arkisia iloja ja huolia, vaan kestää yhdessä läpi riitojen ja rakkaussurujen. Elämme todellisuudessa, jossa sairastaminen juhlapäivinä tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta, koska silloin ei tarvitse miettiä, kuinka yksin terveenä juhlisi.

On helppo sysätä syy yhteiskunnalle ja Niille Muille, jotka jossain jotain tekevät – ja jättävät tekemättä. Onko liian vaikeaa kantaa oma vastuumme? Avata omat silmämme ja korvamme? Jopa oma ovemme?

Kuka ylittää yksinäisyyden rajan ja uskaltautuu kohtaamaan toisen, ehkä yhtä yksinäisen? Löytyykö idyllisistä, instakelpoisista seurueista joustavuutta uusien mukaan ottamiseen? Tarjoaisiko joku yksinäisyydellä moneen kertaan nöyryytetyille helpon pääsyn yhteyteen?

Entä ihminen ihmistä, silmästä silmään. Se auttaa näkemään, vaikka toisen avuntarpeen. Auttaa ymmärtämään, että toisellakin on tavoitteita tai vaatimuksia. Taikka opettaa tunnistamaan vaaran ja hallitsemaan pelon.

Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.

Presidentti Sauli Niinistö

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Magic

Under this pressure, under this weight
We are diamonds

I feel my heart beating
I feel my heart beneath my skin
I feel my heart beating
Oh, you make me feel
Like I’m alive again
Alive again

Miten kirjoittaa jostain, mille ei oikein ole sanoja. Siitä, mistä melkein mieluummin laulaisi. Minkä helpommin purkaisi sormenpäistään koskettimien kautta säveliksi kuin selityksiksi.

Miten avata prosessia, jonka langanpäästä ei saa kiinni kirjaimin, mutta joka muuttuu lähes käsin kosketeltavaksi, kun kirjaimet muuntuvat äänenkorkeuksiksi ja sävelharmonioiksi.

lying in the gutter, aiming for the moon
trying to empty out the ocean with a spoon
up and up, up and up
how come people suffer how come people part?
how come people struggle how come people break your heart?
break your heart
yes I want to grow yes I want to feel
yes I want to know show me how to heal it up
heal it up
see the forest there in every seed
angels in the marble waiting to be freed

we’re going to get it get it together right now
going to get it get it together somehow
going to get it get it together and flower

Mikä voima onkaan siinä, kun joku saa käänneltyä sanat juuri oikein päin. Miten voivatkaan napakat lyriikat osua naulan kantaan, näyttää suuntaa ja täyttää pään tuoreilla näkökulmilla.

Jotain ylimaallista on niissä sävelkuluissa, jotka avaavat oven sieluun, räjäyttävät kaikki padot ja vievät toisiin maailmoihin. Niissä rytmeissä, jotka saavat jähmeimmänkin keinahtelemaan. Harmonioissa, jotka nostavat kyyneleen karskeimmankin silmään.

and you can say what is, or fight for it
close your mind or take a risk
you can say it’s mine and clench your fist
or see each sunrise as a gift

Kuinka paljon köyhempää elämä olisikaan ilman sitä. Kuinka monta kysymystä jäisi vaille vastausta. Kuinka monta kertaa useammin eksyisimme polultamme tai kävelisimme ohi oikeiden ovien. Kuinka monta kohtaamista köyhempiä olisimme. Kuinka paljon enemmän pelkäisimme.

We sat on a roof, named every star
shared every bruise and showed every scar
hope has its proof put your hand in mine
Life has a beautiful crazy design

and time seemed to say
Forget the world and its weight
And here I just want to stay
Amazing day amazing day

We sat on a roof, named every star
you showed me a place where you can be what you are

k4m

So I say
Thank you for the music, the songs I’m singing
Thanks for all the joy they’re bringing
Who can live without it, I ask in all honesty
What would life be?
Without a song or a dance what are we?
So I say thank you for the music
For giving it to me

[Sitaatit viimeistä lukuun ottamatta Coldplayn Head Full of Dreams -levyltä, jonka nimikkokiertueen keikka räjäytti tajuntani ja mullisti maailmani viime kesänä. Viimeinen on vanhaa kunnon Abbaa, jonka kulttimaine ei ole syyttä syntynyt.]

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.