that’s deep

Yksin

Yhteiskuntamme palkitsee onnistujia, ja yhä useammin onnistumisen mitta on sosiaalinen menestys. Yksinäiset ovat marginaalissa, joka nostetaan esiin juhlapuheissa ja huolestuneissa asiantuntijalausunnoissa. Ja kuitenkin.

Yksinäisyys on läsnä useamman arjessa kuin koskaan.

Yhteisöllisyys on murtunut. Huolehtiminen hävinnyt. Ymmärrys lähimmäisyydestä väljähtänyt. Presidentti Niinistö nosti uudenvuodenpuheessaan esiin tarpeen osallisuudelle ja yksinäisyyden torjunnalle. Arvostettu teologinen mentori Klaus Korhonen puolestaan toi huolen käytännölliselle tasolle ihmetellessään kadonnutta tervehtimiskulttuuriamme (HS 31.1.17).

Tiedämme sosiaalisen median kautta jopa satojen ihmisten arjesta ja ajatuksista, mutta emme löydä kännykästä yhtään puhelinnumeroa, johon tohtisimme soittaa yksinäisen illan täyttämiseksi. Tykkäämme kymmenistä somepäivityksistä, joissa onnelliset kasvot kokoontuvat yhteisen ruokapöydän ympärille tai iloisen harrastuksen äärelle. Antaisimme mitä vain, jos meilläkin olisi joku, jonka kanssa istahtaa teelle tai käpertyä sohvalle.

Pyyhimme reaalimaailman kyyneleet yksinäisyydessä, jotta jaksamme jakaa hymiöitä somessa. Haaveilemme Frendit-sarjasta tutuksi tulleesta tiiviistä porukasta, joka ei vain jaa arkisia iloja ja huolia, vaan kestää yhdessä läpi riitojen ja rakkaussurujen. Elämme todellisuudessa, jossa sairastaminen juhlapäivinä tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta, koska silloin ei tarvitse miettiä, kuinka yksin terveenä juhlisi.

On helppo sysätä syy yhteiskunnalle ja Niille Muille, jotka jossain jotain tekevät – ja jättävät tekemättä. Onko liian vaikeaa kantaa oma vastuumme? Avata omat silmämme ja korvamme? Jopa oma ovemme?

Kuka ylittää yksinäisyyden rajan ja uskaltautuu kohtaamaan toisen, ehkä yhtä yksinäisen? Löytyykö idyllisistä, instakelpoisista seurueista joustavuutta uusien mukaan ottamiseen? Tarjoaisiko joku yksinäisyydellä moneen kertaan nöyryytetyille helpon pääsyn yhteyteen?

Entä ihminen ihmistä, silmästä silmään. Se auttaa näkemään, vaikka toisen avuntarpeen. Auttaa ymmärtämään, että toisellakin on tavoitteita tai vaatimuksia. Taikka opettaa tunnistamaan vaaran ja hallitsemaan pelon.

Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.

– Presidentti Sauli Niinistö

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Magic

Under this pressure, under this weight
We are diamonds

I feel my heart beating
I feel my heart beneath my skin
I feel my heart beating
Oh, you make me feel
Like I’m alive again
Alive again

Miten kirjoittaa jostain, mille ei oikein ole sanoja. Siitä, mistä melkein mieluummin laulaisi. Minkä helpommin purkaisi sormenpäistään koskettimien kautta säveliksi kuin selityksiksi.

Miten avata prosessia, jonka langanpäästä ei saa kiinni kirjaimin, mutta joka muuttuu lähes käsin kosketeltavaksi, kun kirjaimet muuntuvat äänenkorkeuksiksi ja sävelharmonioiksi.

lying in the gutter, aiming for the moon
trying to empty out the ocean with a spoon
up and up, up and up
how come people suffer how come people part?
how come people struggle how come people break your heart?
break your heart
yes I want to grow yes I want to feel
yes I want to know show me how to heal it up
heal it up
see the forest there in every seed
angels in the marble waiting to be freed

we’re going to get it get it together right now
going to get it get it together somehow
going to get it get it together and flower

Mikä voima onkaan siinä, kun joku saa käänneltyä sanat juuri oikein päin. Miten voivatkaan napakat lyriikat osua naulan kantaan, näyttää suuntaa ja täyttää pään tuoreilla näkökulmilla.

Jotain ylimaallista on niissä sävelkuluissa, jotka avaavat oven sieluun, räjäyttävät kaikki padot ja vievät toisiin maailmoihin. Niissä rytmeissä, jotka saavat jähmeimmänkin keinahtelemaan. Harmonioissa, jotka nostavat kyyneleen karskeimmankin silmään.

and you can say what is, or fight for it
close your mind or take a risk
you can say it’s mine and clench your fist
or see each sunrise as a gift

Kuinka paljon köyhempää elämä olisikaan ilman sitä. Kuinka monta kysymystä jäisi vaille vastausta. Kuinka monta kertaa useammin eksyisimme polultamme tai kävelisimme ohi oikeiden ovien. Kuinka monta kohtaamista köyhempiä olisimme. Kuinka paljon enemmän pelkäisimme.

We sat on a roof, named every star
shared every bruise and showed every scar
hope has its proof put your hand in mine
Life has a beautiful crazy design

and time seemed to say
Forget the world and its weight
And here I just want to stay
Amazing day amazing day

We sat on a roof, named every star
you showed me a place where you can be what you are

k4m

So I say
Thank you for the music, the songs I’m singing
Thanks for all the joy they’re bringing
Who can live without it, I ask in all honesty
What would life be?
Without a song or a dance what are we?
So I say thank you for the music
For giving it to me

[Sitaatit viimeistä lukuun ottamatta Coldplayn Head Full of Dreams -levyltä, jonka nimikkokiertueen keikka räjäytti tajuntani ja mullisti maailmani viime kesänä. Viimeinen on vanhaa kunnon Abbaa, jonka kulttimaine ei ole syyttä syntynyt.]

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.

Vaikutuksille altis

Kävin lähikaupassa kesällä, ensimmäisten tämän blogin syntyyn johtaneiden keskusteluiden jälkeen. Reitti kassalle kulki marketin metrin mittaisen kosmetiikkaosaston ohi ja silmiini sattui ihana väriyhdistelmä. Nippu sointuvia, kauniin sameapintaisia hiuslenkkejä. Visuaalinen kokemus väriyhdistelmästä vaihtui hämmentyneeksi rationaaliseksi havainnoksi: minähän vihaan vaaleanpunaista ja mintunvihreää.

hiuslenkit-1

Suhteessani väreihin on ollut kaksi peruskiveä – vaaleanpunaiset eivät ole mun juttu ja minttu on ehkä niitäkin kamalampi väri. Olin jo ala-asteella ylpeä siitä, että mulla oli vain kaksi vaaleanpunaiseksi luokiteltavissa olevaa vaatekappaletta: ekaan luokkakuvaankin hyväksymäni hyvin hailakan sävyinen paita ja hieman myöhemmin lähes lempivaatteeksi kohonnut fuksia neule. Minttu taasen ei kuulunut sanavarastooni, kun puhuttiin vaatteista, suklaasta tai jäätelöstä.

Ja nyt pyörittelen käsissäni persikan, mintun ja mustan yhdistelmää. Mitä tapahtui? Kuinka monta harmonisen pastellista blogikuvaa, lehtijuttua ja postikorttia tähän tarvittiin?

Miksi kamalat vaatteet alkavat riittävän usein muiden päällä – vaikka vain kuvissa – nähtynä vaikuttaa ensin kiinnostavilta ja viimein haluttavilta? Miten järjenvastainen väriyhdistelmä muuttuu toistuvan altistuksen myötä tuoreeksi ja kokeilemisen arvoiseksi?

Missä kaikessa media on päässyt salakavalasti sukeltamaan ajatuksiini, mieltymyksiini – ja tavoitteisiini? Mitä ovat ne ällövihreät hiuslenkit, joissa olen mukautunut maailmanajan mukaan ja tarttunut trendeihin? Mikä on se lohenpunainen kammotus, joka on vähitellen soluttautunut ajatuksiini ja asenteisiini? Tunnistanko alkuunkaan, miten minuun yritetään vaikuttaa ja missä kohdin vaikuttajat löytävät kohdaltani oivallisen maaperän istuttaa pienen pieni pinkki siemen kasvamaan?

Huomaanko, kun alkuperäisten arvojeni vastaiset ajatukset alkavat vallata alaa? Tiedänkö, milloin ylitän sen rajan, jonka jälkeen ei ole paluuta aikaan ennen vaikutettuja vaaleanpunaisia valintoja ja manipuloituja mintunvihreitä muutoksia?

hiuslenkit-2

Havahduin hiuslenkkejä ihmetellessäni, mutta ostin ne kuitenkin muistuttamaan näistä pohdinnoista. Nyt muutama kuukausi myöhemmin väriyhdistelmä näyttää jälleen yhtä kammottavalta kuin ennenkin. Blogin piiristä vaaleanpunaisille ja mintunvihreille hiuslenkeille löytyi onneksi koti, jossa niitä ei syrjitä värinsä vuoksi. Yhtään hiuslenkkiä ei siis vahingoitettu tätä postausta kirjoitettaessa. Autonomian kokemukseni sen sijaan koki jonkinlaisen kolauksen.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran kaleidoskooppi.net-blogissa.