Uusissa aluissa on ilonsa. Koko maailma on taas auki. Seisot risteyksessä, jossa kaikki suunnat houkuttelevat. Kompassi hakee pohjoisen ja samalla sisäisesti uudelleenasemoit itseäsi suhteessa ympäristöösi.

Tuolla tiellä olisi muitakin, siellä ei tarvitsisi olla yksin. Noilla aukeilla ei ole ketään, siellä saisi tallata pioneerina täysin omat polkunsa. Tuon reitin varrella ajattelevat aivan erilailla, heidän kanssaan voisi haastaa itseään ja oletuksiaan.

Valinnan vaikeus kasvaa suoraan suhteessa mahdollisuuksien määrään. Pian olen yhtä pyörryksissä kuin insinööri ruokakaupassa etsiessään juuri sitä oikealla tavalla maustettua rahkaa ja oikean merkkisiä jauhoja kymmenien samankaltaisten seasta. Identtisiltä näyttävät purkit ja pussit kätkevät sisäänsä mitä katalimpia jekkuja ja kotiin saattaa päätyä illan keskustelut jäädyttävä totaalisen väärin maustettu rahkankaltainen tuote tai ikävästi jauhohyllyyn piiloutunut yksinäinen lesepaketti. Hyvien yritysten seurauksena kauppaan lähdön kynnys nousee kerta kerralta piinaavammaksi ja pahimmillaan ostosreissut loppuvat kokonaan – omalla tai puolison päätöksellä.

Jotta tämä blogi ei hyydy alkutalven pakkasiin, päätin vain liikahtaa. Palaan tarvittaessa lähtöristeykseen ja valitsen uuden reitin. Todennäköisesti kuitenkin päädyn oikaisemaan metsien kautta ja hyppimään ojien yli päästäkseni seuraavalle sopivalle polulle ja valtatielle.

Jos siis jutut ehkä vaeltavatkin johtamisen analyyseista arjen havaintoihin tai tyyliseikoista eettis-uskonnollisiin pohdintoihin, yhdistävänä tekijänä kaikessa ovat yhdet aivot ja yksi keski-ikään ehtinyt elämä. Saattaa olla, että aivotoimintani on välillä lähempänä tippaleipää kuin keittämätöntä spagettia. Kysy ja kommentoi siis jo ennen kuin tomusokeri tukkii rattaat ja ajatus hukkuu kuin makaroni munkkirasvaan.

Maailma ja maitohyllyt, täältä tullaan!