Jokaisen oven takaa löytyy lisää tunteita. Tyhjästä toimistosta tulvahtaa muistoja edeltä menneestä. Seuraavan oven takana putoan varoittamatta yhteen elämäni kauheimmista keskusteluista. Askel askeleelta käyn läpi tuttuja neliöitä, nyt jo kovin tyhjiä. Hipaisen sormella tuttua seinää. Annan katseen kiertää menneissä hetkissä.

Niin monta kertaa olen ajanut kapean reitin, avannut ovet, sulkenut portit. Nyt yksi avaimenkääntö kerrallaan lasken pois viimeisiä kertoja. Ovien auetessa vapautan muistot ja annan itselleni luvan viipyä menneessä. Kosteus tihkuu silmäkulmiin, kun takerrun muistoihin kuin putoileviin post-it-lappuihin: Enhän menetä näitä, vaikka nämä seinät kaatuvat…

Tässä me tavattiin ensimmäisen kerran. Tästä lähdettiin yhteiselle matkalle. Tämän katon alla on käteni ojentunut siunaamaan. Näillä penkeillä kädet ovat laskeutuneet minua siunaamaan. Näiden seinien sisällä olen tehnyt pahoja virheitä. Näiden samojen seinien sisällä iloinnut suurista onnistumisista. Näissä huoneissa on moni ystävyys kasvanut. Näissä huoneissa olen tullut kipeästi torjutuksi.

Tästä matalasta kynnyksestä tuli joskus ylitsepääsemätön jakolinja. Pieni askel jakoi kaveriporukat ja pakotti valitsemaan. Tämän kynnyksen takaa näin liian monta loittonevaa selkää. Vaikka kynnys näyttää matalalta, se on puristanut ulos monta kyyneltä molemmin puolin.

Näistä neliöistä löysin myös armon, toivon ja rauhan. Näihin neliöihin kätkeytyi tulevaisuus, jollaista en olisi osannut itse piirtää. Näitä neliöitä en voi syyttää mistään, mutta meidän kaikkien keskenkasvuisuus teki tilasta joskus turhan ahtaan. Näiden neliöiden katto oli kaiken aikaa paljon korkeammalla mitä ymmärsimmekään.

Suljen ovia ja vilkaisen jokaista nurkkaa viimeisen kerran. Muuttoautojen ja roskalavojen täyttyessä huoneet ovat autioituneet ja näyttävät todellisen luonteensa kaikkine puutteineen. Koti on muuttunut saattohoitopotilaaksi. Hetki sitten täynnä elämää, nyt tehtävänsä tehneenä odottaa viimeisen elämää ylläpitävän koneen kytkemistä pois päältä. Kyyneleissäni sekoittuvat haikeus, kiintymys – ja kiitollisuus. Näillä punaisilla lattioilla on otettu lukematon määrä merkityksellisiä askelia.

Kunpa uudessa kodissa hengittäisimme kaikki aiempaakin vapaammin. Avaisimme ovet, madaltaisimme kynnykset ja ojentaisimme kätemme. Pitäisimme katon korkealla ja kynnykset pyöreäkulmaisina. Kunpa jaksaisimme tulla ja mennä, kunnes saamme uusia muistoja jatkoksi näille.

Seurakuntamme on matkannut uutta kotia – eli uutta kirkkoa – kohti ja nyt on aika muuttaa. Haluaisitko tulla tutustumaan, miltä meillä nykyään näyttää?