Joskus aika juoksee ja laittaa meidätkin juoksemaan. Optimaalisesti siinä hölkkäillään rinta rinnan, päivitellään ehkä päivien kulkua ja ihmetellään ajan hampaan jälkiä, mutta aloitetaan ja lopetetaan kuitenkin yhtä matkaa.

Toisinaan sitä alkaa juosta aikaansa edellä. Muiden kaventaessa lahkeita ja lyhentäessä helmoja marssii jo leveät puntit viipottaen ja midimekko hulmuten. Alkaa elää kuin viimeistä päivää ja viettää päivänsä huomista surren.

Väliin ei mitenkään ehdi ajan vauhtiin mukaan. Raahautuu vain perässä rimoja kolisutellen ja yrittää tarrata ohi kiitäviin kuolemanviivoihin. Viimeisillä voimillaan riippuu heilurin riepoteltavana ja viimein putoaa kyydistä kuin taskunauris väljästä taskusta.

Ei juoksu pahasta ole, kellonkaan kanssa. Ei kiireen tarvitse olla kirosana. Jokainen juoksee omaan tahtiinsa myös aikatauluissaan. Yksi tykkää spurteista, toiselle maraton on vasta lämmittelyä. Siinä missä kolmannen vauhtikestävyys on kova, neljäs ei tahdo taivaltaa tahdissa alkuunkaan.

Joskus matkan varrelle osuu toinen samantahtinen ja on mukava kipittää yhdessä. Välillä voi halkoa tuulta apuna toverille, sitten jättäytyä vuorostaan peesaamaan. Jos kuitenkin perille aikoo päästä, on pakko hyväksyä oma vauhti. Raahattuna ja riepoteltuna maalit jäävät kauaksi, ja varaslähdöistä sakotetaan.

Juostaanko siis ihan omaan tahtiin, kaverin menoa kadehtimatta ja kanssakulkijoita kurmoottamatta. Keskitytään omiin ratoihin ja tavoitteisiin. Ei vaadita muilta, eikä vedota verukkeena toisten toimettomuuteen.

Sitä se elämä on.

Tule niin kuin tulit kerran
meidän keskellemme jää

Exit: Tätäkö elämä on

—
Kuvassa Amanda Parerin MAN-teos, vastaus Auguste Rodinin Ajattelija-veistokselle 1800-luvun lopulta, kuvattuna Jyväskylässä Valon kaupunki 2019 -tapahtumassa.