Siellä me seisoimme rivissä. Viluisina viileässä marraskuun illassa. Hiljaisina kaipuumme kanssa, kunnes yhden meistä suru purkautui vaivoin tukahdutettuna karheana itkuna ja nopeina askelina varjojen turvaan. Tunne antoi tilaa tunteille. Yhtäkkiä useampi meistä kaivoi taskustaan nenäliinan ja tukeutui vieressään seisovaan.

Siinä me olimme ristin juurella. Toimme kynttilämme muistoksi rakkaistamme. Niistä, jotka menetimme liian varhain. Niistä, joiden lähtö sattui kipeästi, vaikka oli jo heidän aikansa mennä. Niistä, jotka itse valitsivat lähteä.

Emme me enää heidän sielulleen rukoilleet rauhaa. Useimmat meistä olivat omansa jo laskeneet rauhaan siunauksensa sanoen. Läheiset ja rakkaat, etäiset ja roistot. Lämmöllä saatellut sekä katkerasti luovutetut ja mennessään vastauksia vieneet. Johonkin tuon puoleiseen uskoneet, sitä epäilleet ja kaiken kieltäneet. Emme me heille enää anoneet rauhaa. Heidän matkansa pää on Korkeimman kädessä, tuomionsa Hänen vallassaan. 

Itsellemme me rukoilimme rauhaa. Kestävyyttä jatkaa ilman heitä, jotka menetimme. Viisautta käyttää päivämme oikein. Uskallusta seisoa hyvän ja oikean puolella. Rohkeutta elää silloinkin, kun läheltä on lähtenyt joku tosi tärkeä.

Tiedänhän minä, ettemme me kaikki siellä näitä ajatelleet. Olit ehkä mukana tavasta ja tottumuksesta, tai toisen tuomana. Kun se vanha hautausmaa on niin kaunis kaikkine kynttilöineen. Silti tulit sinäkin kynttiläsi kanssa just siihen.

Ristin juurelle.