Miksi joku joutuu hautaamaan lapsensa? Miksi ei joku saa yhtäkään? Miksi toinen ihastuu ja rakastuu yhtenään, miksi rikkoo perheitä mennessään? Miksi joku ei löydä itselleen yhtäkään oikeaa? Miksi jollain on kaikki, ja jollain ne kaikki muut – sairaudet, työttömyys, pelot ja epäonni? Miksi jonkun vähän on todella vähän, ja jonkun vähän olisi jollekin todella paljon?

Epäoikeudenmukaisuuden pallot lentelevät miten sattuu. Joku saa kopin ja joku onnekkaasti välttää osuman. Toinen toistamme sitten onnittelemme, tai otamme osaa. Etsimme itsellemme kulmaa, josta katsomalla voisimme saamaamme tyytyä. Silti hiipii kyynel silmäkulmaan, kun ymmärtää, että tasan eivät käy mitkään lahjat. Tässä pelissä tasoitustaan ei useinkaan voi omin voimin parantaa.

Kun omat kysymykset raapivat sydämen verille ja tyhjän kuoren sisällä kimpoilee vain iso kysymys – miksi? – on joskus vaikea ymmärtää, että sen toisen suusta nouseva miksi on ihan yhtä suuri.

On usein liikaa vaadittu, että näkisi toisen näkökulman tai tuntisi tuskansa. Ei silti voi olla liikaa odotettu, että kunnioittaisi ja järjellä ymmärtäisi, että ristinsä kullakin. Yhtä lailla se kannettaessa hiertää hartioita sillä toisellakin. Yhtä tyhjä voi olla syli silläkin, jolla jo joku siinä istuu. Yhtä kipeä voi olla sydän sillä, joka sen on jo jollekin antanut. Yhtä paljon voi tuska puristaa koko olemusta, vaikka päälle päin näyttäisi miltä.

Ei ole minulta pois sinun surusi, ei vähennä tai mitätöi sinun itkusi minun kipuani. Ei ole pienempi tai vähäisempi sinun huolesi, ei mitättömämpi sinun ahdistuksesi. Jospa vaan itketään yhdessä ja vuorotellen tarjotaan olkapäätä tueksi toisillemme.

Ei kaikki kysymykset saa vastausta. Ei kaikkeen tarvita lopputulosta. Joskus tärkeintä on kypsyä tyytymään. Ehkä sitten pystyy kiittämään niistä palloista, mitä sai. Ehkä kirpoaa kyynelten seasta vapautunut hymy.