Olet ehkä kuullut puhuttavan äitikortista. Eräs ystäväni kirjoitti siitä erinomaisen kirjoituksen, joka on luettavissa täältä. Aiheeseen läheisesti liittyvää lapsettomuutta on avattu meidän perheen näkökulmasta tämän blogin kirjoituksissa Ymmärräthän ja Miltä lapsettomuus tuntuu.

Entä isäkortti, onko sellainen olemassa? Google antaa aiheesta hakutulokseksi Ensi- ja turvakotien liiton isäkortit, joissa annetaan neuvoja tuleville isille. Seuraavat hakutulokset liittyvät isänpäivän juhlintaan. Kokeilin Twitterissä hashtagia #isäkortti, kolme osumaa. Tunniste #äitikortti antaa jokseenkin erilaisen vasteen. Isäkortti ei ole siis breikannut julkisuuteen äitikortin veroisesti, mutta arjen kohtaamisissa se silti heilahtaa.

Oman kokemukseni mukaan isäkortti kohdistuu usein vastuullisuuteen ja ajankäyttöön. Opiskeluaika menee leppoisasti. Silloin ei odoteta sen suurempaa vastuullisuutta, kunhan hoitaa opiskelut hyvin ja löytää hyvän työpaikan. Jos on oikein onnekas, voi löytää myös tulevan puolison. Nämä yhteiskunnan ja eri yhteisöjen odotukset minäkin täytän hyvin. Pääsen heti valmistuttuani jatkamaan opiskelua toiselle paikkakunnalle. Jatkan opintoja töiden ohessa, ja matkustan töiden vuoksi paljon kotimaassa ja ulkomailla. Samoina vuosina ikätovereille alkaa syntyä lapsia.

Alle kolmekymppisenä korkeakoulutettuna miehenä ei tarvitse ottaa kantaa lasten saamiseen. Jotkut pitävät uraorientoituneena ja olettavat, että ehkä se perustaa perheen vasta myöhemmin, tai ehkä se on arvovalinta. Tilanne muuttuu radikaalisti, kun kolmenkympin rajapyykki ylitetään. Enää kysymyksiä ei voi välttää. Aina kun tapaat uuden ihmisen, jossain vaiheessa tulee kysymys perheestä, ulkomailla varsinkin. Tutustun työssäni satoihin ihmisiin, ja vastaan kysymykseen perhetilanteesta satoja kertoja. Opin taitavaksi kiertämään tilanteet. En enää keksi, miten jatkaa luontevasti keskustelua sen jälkeen, kun uusi tuttavuuteni kysyy, etteikö olisi kiva saada lapsia. “Mieti nyt, älä hukkaa aikaa.” Pahimmillaan myöhäisen bisnesillallisen aikana aletaan neuvoa lasten tekemisessä.

Nyt nelikymppisenä lastentekoneuvoja saa harvemmin, mutta ajankäytön arvioinnissa ja arvostelussa loppua ei ole näkyvissä. Jos olet isä, työreissuista tai vapaaehtoistyön vastuista kieltäytymiseen riittää perusteluksi, että nyt ei pysty. Muita perusteluita ei tarvita. Itse olen joutunut käymään todella tiukkoja neuvotteluja siitä, etten vaan voi lähteä taas muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille. Perusteluja ei ole ymmärretty ollenkaan. Vapaaehtoistehtävissäkin lapsettomalle on helppo kasata vastuuta. Minullahan on aikaa. Kun kaikkien kasautumien jälkeen erehdyn sanomaan, että nyt on vähän kiire, tai että olen väsynyt, saan kummastuneen kysymyksen – mihin sinäkin aikasi käytät, eihän teillä ole edes lapsia.

Jossain vaiheessa tuttavapiirissä alkaa syntyä niin paljon lapsia, ettei kaikkien nimiä muista. Hetken päästä ei osaa enää edes arvata lukumäärää. Tuoreiden isien vakiokommentti esikoisen syntymän jälkeisessä euforiassa on, että nyt vasta ymmärtää mitä on vastuu. Sitä sitten yhdessä hyväksyvästi myötäillään ja kompataan – eihän vastuuta voi muuten ymmärtää. Tähän asti on toteutettu vain omia mielihaluja ja menty miten huvittaa, mutta nyt on joku, josta pitää huolta. On oma perhe, joka pitää elättää. Elämällä on merkitys. On syy, miksi mennä töihin.

Itse olen hiljaa.

Tarkoittaako isyys suoraan vastuullisuutta ja lapsettomuus vastuuttomuutta? Jos lasten saaminen synnyttää vastuullisuuden, miksi niin monet isät tuntuvat vähät välittävän lapsistaan ja puolisostaan. Miksi vieraat naiset vievät, vaikka talossa on lapsia? Miksi omat harrastukset syövät niin paljon aikaa, että perhe kärsii? Eikö vastuullisuus tullutkaan esikoisen myötä?

Joskus ajattelen, että minusta olisi tullut hyvä isä. Olen tullut aina hyvin toimeen lasten kanssa. Veljeni ja ystäväni jättävät lapsensa ja nuorensa varauksetta vastuulleni. Joskus mietin, olisinko itse antanut omat lapseni yhtä suurella luottamuksella toisten hoiviin. Sitten epäluottamus iskee puun takaa suoraan palleaan. Istutaan kahvipöydässä ja juttu menee käynnissä oleviin vaaleihin. Yksi seuralaisista toteaa, ettei voisi mitenkään äänestää sellaista ehdokasta, jolla ei ole lapsia. Olen niin hämmentynyt, etten osaa heittää tarkentavaa kysymystä saati vasta-argumenttia. Juurihan minulle annettiin vastuuta vaikka kuinka, nyt en mahtuisi edes teoriassa joukkoon.

Tarkoittaako lapsettomuus oikeasti sitä, ettei kykene ottamaan vastuuta yhteisistä asioista?

Olen tehnyt työurani aikana miljoonilla euroilla kauppaa, minkä seurauksena moni perhe on saanut leivän pöytään ja laskut maksettua. Huonoina aikoina olen joutunut lomauttamaan työntekijöitä. En ole tehnyt sitä koskaan omasta päätöksestäni, mutta olen kohdannut jokaisen työntekijän kasvotusten ja kestänyt epäuskoisen ja pelokkaan katseen. Olen myös kutsunut heidät kaikki takaisin töihin heti, kun se on ollut mahdollista. Olen tehnyt vaativia asiantuntijatehtäviä ja miettinyt muun muassa sitä, miten minimoidaan teollisuuden fataaleja riskejä ja estetään ihmishenkien menettäminen. Olen ollut vapaaehtoistyössä monenlaisissa vastuutehtävissä. Tällä hetkellä minulle maksetaan julkisista varoista palkkaa, kun koulutan tulevaisuuden osaajia.

Olisinko isänä pystynyt kantamaan näissä paremmin vastuuni? Mitkä ovet minulta on tietämättäni suljettu? Estääkö lapsettomuus tosiaan vastuuseen valitsemisen?

Lähelläni on paljon miehiä, joille nostan hattua niin korkealle kuin kättä riittää. En myöskään missään tapauksessa väitä, etteikö isyys toisi mukana vastuuta ja avaisi uusia näköaloja. Onko se kuitenkaan ainoa tie yhteiskuntakelpoisuuteen ja vastuullisuuteen? Onko meidät lapsettomat tuomittu loppuiäksemme lasten asemaan, kyvyttömiksi aikuisten vastuisiin?

Vai voisiko huomio olla vastuunkannossa ja siinä kasvamisessa, jälkipolven suuruudesta riippumatta?

Isänpäivän jälkitunnelmissa
vieraskynäilijä
AriK